Muistatteko vielä lukion urheilutähdeltä näyttäneen Andrew WK:n ja hänen käsityksensä äärimmäisestä rockista? Pop Levin toisen levyn avauskappaleesta Wannamama tulee väkisin mieleen tuo 90-luvun alun yhden hitin ihme. Minkä muskeli-Andrew teki Van Halenista muistuttavalle turborockille, sen hintelä Pop Levi tekee T. Rex -henkiselle glamrockille.
Tiivistämisen taidon Pop Levi osaa. Never Never Love -kiekon soundi on pelkistetty ja käytännöllinen. Turhat soittimet on pyyhitty armotta pois äänikuvasta. Napakat kappaleet eivät eksy hetkeksikään pois olennaisesta. Ainoa minkäänlaiseen etäännyttämiseen viittaava seikka on Pop Levin ääni, joka on toisinaan prosessoitu ärsyttävän synteettiseksi honotukseksi – ilmeisesti, jotta se kuvastaisi jonkinmoista retrofuturistista maailmankuvaa.
Tähän levyyn tekee mieli suhtautua joko kuriositeettina tai tieteellisenä kokeena. Sitä on kiva kuunnella, mutta minkäänlaista tunnesidettä siihen ei pysty muodostamaan. Semmoiseen Never Never Loven tyylikimara on aivan liian nokkela.