Multi-instrumentaalinen tuottaja ja viileä viiksimies Jonathan Levi tietää, kuinka rakennetaan hitikkäitä koukkuja. Medicine kuulostaa hämmentävältä potpurilta, jossa tarttuvat pätkät seuraavat toistaan hengästyttävällä tahdilla.
T.Rexin glamboogieriffejä, Princen alienfunkia, Beckin bilevaihdetta, Scissor Sistersin musikaalikiekumista, Huey Lewis And The Newsin hassuttelevaa setärokkia ja muita bailaamaan kutsuvia aineksia neuroottisesti sotkeva ukkeli kasaa aineksista ihan omaa sotkuaan. Tahallisen rasittavalla narinasoundilla vinkuva Pop Levi tekee uudella levyllään jonkinlaista lähitulevaisuuden tanssilattiamatskua ja tieteispurkkapoppia. Se on kuulijan henkisestä tilasta riippuen joko aidosti kiehtovaa keskittymishäiriöistä poprekonstruktiota tai mielettömän rasittavaa studionörttikikkailua.
Medicinen tarttuvien riffien, rytmien ja laulukoukkujen jono on siitä kummallinen, että mieleen ei jää yhtään erillistä biisiä. Lukuisia irrallisia hokemia, synariffejä, perkussiokilkutuksia ja biittejä sen sijaan sinkoilee aivoissa edestakaisin. Selkeätä hittimusaa ilman selkeitä hittibiisejä. Ehkä Pop Levin seuraava askel voisi olla hylätä kokonaan poprakenteet ja tehdä yksi 40-minuuttinen, progressiivisesti retroileva sekasotku, jossa unohdetaan säkeet ja kertosäkeet ja vain surutta survotaan aivotonta koukkua koukun perään bysanttilaiseksi kudelmaksi.