RICK ROSS: Teflon Don

RICK ROSS
Teflon Don
Def Jam

Kun Rick Ross nousi maailmankartalle Port Of Miami -ensilevyllään (2006), harvempi arvasi, että vain neljä vuotta ja kolme albumia myöhemmin William Leonard Roberts II olisi yksi teollisuuden ykkösnyrkeistä. Vielä omituisempaa tähdenlennoksi ja tyhjäksi arvaksi tuomitun Rossin nousussa on se, että hän on niittänyt faneja paitsi hyper­oktaanisella aikalaissoundilla ja jylisevällä äänellään myös nyrjähtäneen luovalla lyriikalla, jossa yhdistyy vanhan liiton nihilistinen gangsta-mentaliteetti, uuden etelän häpeilemättömän materialistinen maailmankuva ja täysin selittämätön vinous, joka ei palaudu mihinkään tunnettuun referenssiin.

Läpi Teflon Donin Ross paiskoo mielenvikaisia, pääomavirtojen päihdyttämiä fraasejaan pastorin vakaumuksella, crack-nistin täsmällisyydellä ja urheiluselostajan preesensillä. Kävelyvaihteille ei ole käyttöä matkalla julistuksellisesta Free Masonista nöyrään Tears Of Joyhin – jolla Ross itkee ”tatuoituja ilonkyyneleitä” – eksessiivisestä Live Fast, Die Youngista Raphael Saadiqin säestämään All The Money In The Worldiin. Ensin mainitulla Ross haistattaa paskat henkivakuutukselle; jälkimmäisellä hän riisuu aseet paatuneimmaltakin kyynikolta kertomalla, mikä elämässä maksaa ja millä ei ole minkäänlaista hintaa.

Kertaakaan Teflon Donin aikana Ross ei jää jalkoihin. Hän säästää roolin Jay-Z:n, T.I:n ja Kanye Westin kaltaisille raskassarjalaisille ja jyrää kuin iso ego ympärikännissä. Sen vuoksi Teflon Don on kiistatta vuoden ikimuistoisimpia ja nautinnollisimpia raplevyjä.