THE ROLLING STONES: Exile On Main St. – Deluxe Edition

THE ROLLING STONES
Exile On Main St. – Deluxe Edition
Polydor

The Beatlesin hajottua Rolling Stonesista tuli vihdoin maailman suurin rock­bändi. Asian sinetöi keväällä 1971 julkaistu loistava Sticky Fingers -kiekko, joka meni Brown Sugar -singlen vauhdittamana listaykköseksi muun muassa Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Sen jälkeen Keith Richards ja kumppanit tekivät jotain odottamatonta.

1970-luvun alussa verottaja kävi kovakouraisesti Rolling Stonesin kimppuun ja Keith Richardsin suhde kokaiiniin ja heroiiniin oli kiihkeimmillään. Jonkinlaisena ratkaisuna tilanteeseen hän vuokrasi käyttöönsä entisen Gestapon päämajan Etelä-Ranskassa, Marseillen lähistöllä. Kuuman kesän ja sitä seuranneen syksyn 1971 aikana kyseisen Villa Nêllcoten kosteassa ja sottaisessa kellarissa pantiin alulle yksi rockhistorian myyttisimmistä albumeista. Tai oikeastaan se sai alkunsa edellisen levyn ylijäämäbiiseistä.

Kun Exile On Main St. -tupla ilmestyi toukokuussa 1972, niin bändin yleisö kuin kriitikotkin suhtautuivat siihen epäillen. Kahdeksantoista raidan tyyliltään sekava kimara ei vastannut oikein kenenkään odotuksia. Levyn soundi oli samea ja rockhittien sijaan neula raapi bluesia, countrya, soulia ja muita amerikkalaisia perinne­tyylejä.

Retkurockin pyhäksi kirjaksi Exile On Main St. on kohonnut vasta vuosien myötä, eikä varmasti vähiten Primal Screamin ja The Black Crowesin kaltaisten ihailijoiden sitkeyden ansiosta. Uskonkappaleita toisin tunnustavien mielestä Rolling Stonesin uran ehdotonta huippua edustaa Beggars Banquetin (1968), Let It Bleedin (1969) ja Sticky Fingersin muodostama levykolmikko ja Exile On Main St. nähdään jo merkkinä alamäen alkamisesta.

Mutta mitä Ranskassa vuonna 1971 oikein tapahtui? Siitä on niin monta versiota, että totuuden tietävät vain paikalla olleet. Yhden näkemyksen voi lukea Robert Greenfieldin muutama vuosi sitten ilmestyneestä kirjasta.

Joka tapauksessa Exile On Main St. on pohjimmiltaan Keith Richardsin ja soolokitaristi Mick Taylorin levy. Mick Jagger viihtyi pariisilaisessa loistohotellissa raskaana olleen vaimonsa Biancan kanssa ja vältteli Nêllcoten dekadenttia kaaosta parhaansa mukaan. Pariskunnan Jade-tytär syntyi lokakuussa.

Sekalainen revohka vietti aikaansa loistohuvilalla muutenkin kuin levyä tehden. Erityisen korkealla harrastuslistalla olivat syöminen, juominen ja narkkaaminen. Rockbändin kesävieraisiin kuuluivat muun muassa kirjailijat William Burroughs ja Terry Southern, Keithin kovasti ihailema muusikko Gram Parsons ja useimmat
Etelä-Ranskan huumediilerit sekä muut pikkurikolliset.

Kun porukka vihdoin väsyi jatkuvaan juhlimiseen ja sääkin kävi kylmemmäksi, muutettiin operaatio Sunset Sound -studioon Los Angelesiin. Siellä äänitettiin muun muassa Nicky Hopkinsin piano-osuudet ja useille raidoille gospel-fiilistä tuovat kuorot.  Kaliforniassa projektin johtaminen ja sen loppuun saattaminen
siirtyi Mick Jaggerin – joka ei ole ollut koskaan levystä erityisen innostunut – tehtäväksi. 

Tropical Disease -työnimellä kulkenut biisinippu ei ole Rolling Stonesin paras kokonaisuus, mutta sen meiningissä on jotain käsittämätöntä jopa selvin päin diggailtuna. Ja toki neljältä levypuoliskolta on noukittavissa omat helmensä: mehevä Tumbling Dice -single, korskea Rocks Off -ohjelmanjulistus, euforinen Happy, koskettava Shine A Light ja niin edelleen.

Valitettavasti äänikuvaltaan kuivempi deluxe-versio ei lisää tuttuun tarinaan juuri mitään. Sen kansivihko on täytetty Nêllcotessa otetuilla ja kieltämättä tunnelmallisilla valokuvilla, mutta minkäänlaisia selityksiä, analyyseja tai kommentteja ei tarjota. Hämmentävällä kymmenen biisin bonus-cd:llä kuullaan Tumbling Dicen varhaisversio tyystin eri sanoituksella, Soul Survivor herkästi narisevan Keith Richardsin laulamana ja Loving Cup komeana kantrirock-henkisenä tulkintana. Kyseistä kolmikkoa pohjustetaan myöhemmin korjailluilla versioilla tuon ajan julkaisemattomista biiseistä.