Vuonna 1965 etusivun arvoiseksi skandaaliksi riitti Mick Jaggerin (laulu), Brian Jonesin (kitara) ja Bill Wymanin (basso) kuseminen lontoolaisen huoltoaseman seinää vasten. Toki The Rolling Stonesia oli pidetty epäsovinnaisena yhtyeenä jo aiemminkin, mutta siitä lähtien viisikko (Jaggerin, Jonesin ja Wymanin lisäksi Keith Richards/kitara ja Charlie Watts/rummut) oli vanhoillisten piirien mielessä suorastaan rock'n'rolliksi nimetyn saastan synonyymi. The Rolling Stonesin musiikki kuitenkin kävi koko ajan monimuotoisemmaksi ja tunnistettavammaksi. Seuraavana vuonna ilmestynyt Aftermath oli yhtyeen ensimmäinen kokonaan Jagger/Richards-materiaalista koostunut albumi.
Vuoteen 1969 asti The Rolling Stones julkaisi levynsä pahamaineisen bisnesmiehen Allen Kleinin omistaman ABKCOn kautta. Nyt käsillä oleva 22 levyn nippu ei ole täydellinen tuon aikakauden albumidiskografia, vaan siitä puuttuvat Britanniassa nimillä The Rolling Stones (1964) ja The Rolling Stones #2 (1965) ilmestyneet levyt, joiden sisältämä materiaali toki löytyy sarjan kolmelta ensimmäiseltä, Yhdysvaltojen markkinoille suunnatulta albumilta. Useimmat tämän sarjan levyistä on julkaistu cd:nä edellisen kerran jo 1980-luvun puolivälissä. Ero näihin ensimmäisen polven cd-julkaisuihin on huomattava. Alkuperäisiltä master-nauhoilta tehty uusi masterointi tuo äänikuvaan sekä lisää selkeyttä että jykevyyttä.
The Rolling Stonesin debyyttisingle oli kesällä 1963 ilmestynyt herttainen versio Chuck Berryn Come On -raidasta. Aluksi yhtyeen esitettäväksi valikoitui lähinnä alkuperältään amerikkalaista bluespohjaista rockia, jota se esitti omalla hieman nopeutetulla tyylillään. Onneksi manageri Andrew Loog Oldham patisti yhtyettä kirjoittamaan myös omia kappaleita. Jo England's Newest Hitmakers -albumilla niitä on kolme: Jagger/Richardsille merkitty Tell Me -herkistely sekä koko yhtyeen käyttämän Nanker Phelge -pseudonyymin nimiin laitetut Now I've Got A Witness -instrumentaali ja Little By Little -renkutus.
Parissa vuodessa Jagger/Richards-pari otti biisintekotaidon suvereenisti haltuunsa. Alkuvuodesta 1965 ilmestyi The Last Time -single (b-puolella yhtä upea Play With Fire) ja seuraavana kesänä julkaistiin rockhistorian kuuluisin vahinkolaukaus, myöhemmin Stonesien tavaramerkiksi muodostunut (I Can't Get No) Satisfaction. Syyskuussa 1965 ilmestyneen Out Of Our Headsin brittiversion kappaleista oli kuitenkin vielä yli puolet lainamateriaalia. Juhannuksena yhtye poikkesi Yyterissä soittamassa yhdeksän biisin kaoottisen keikan.
Huhtikuussa 1966 julkaistu Aftermath on ensimmäinen Rollari-levy, joka koostuu kokonaan yhtyeen omasta materiaalista. Samoissa sessioissa äänitettiin myös myöhemmin kesällä ilmestynyt Paint It, Black -single, jota ei ole mukana albumin brittiversiolla. Tähän asti levytysten mausteeksi olivat riittäneet kitarasoundien ajaminen särölle ja kaiuttaminen, mutta Brian Jonesin ansiosta myös Aftermathin sovitukset ja instrumentaatiot (muun muassa Under My Thumbin marimba, Lady Janen dulcimer ja Mother's Little Helperin sitar) ovat rikkaampia kuin aiemmilla Stones-levytyksillä.
Välityöksi luettavan Between The Buttons -albumin versioista USA-painos on suositeltavampi, koska mukana on Let's Spend The Night Together/Ruby Tuesday -single. Kinksin mestaroimaa peribrittiläistä pop-psykedeliaa kömpelösti kierrättävät My Obsession ja Something Happened To Me Yesterday enteilevät varovasti seuraavan levyn suuntaa.
Loppuvuodesta 1967 julkaistu Their Satanic Majesties Request iskee esiin Stones-tuotannosta kuin suoraan silmään tähdätty peukalo. Samana kesänä ilmestyneen Sgt. Pepperin vanavedessä joku onnistui jujuttamaan Rollarit pahanpäiväisesti psykedelisen ilmaisun pauloihin (Lennon ja McCartney vierailevat albumia edeltäneellä We Love You -singlellä) ja niinpä yhtye innostui levyttämään uransa ylenkatsotuimman albuminsa. Eihän kyseessä mikään mestariteos ole, mutta jos levyn pari noloimman esityksen tilalle olisi onnistuttu kirjoittamaan raukeasti venyttelevän She's A Rainbow'n ja jännittävästi polveilevan 2000 Light Years From Homen kaltaista materiaalia, puhuttaisiin kokonaisuudesta varmasti aivan toiseen sävyyn.
Seuraavan The Rolling Stones -albumin primus motorina toimi The Beatles-levyn sijaan Keith Richardsin ystävystyminen country rock -legenda Gram Parsonsin kanssa. Gram jättäytyi Etelä-Afrikkaan suunnanneen The Byrds -yhtyeen matkasta, koska ei hyväksynyt siellä vallinnutta rotuerottelupolitiikkaa ja vietti alkuvuoden 1968 lähinnä Keithin kanssa jammaillen ja trippaillen.
Kuten The Stone Roses -kitaristi John Squire on sanonut, koskaan ei ole akustinen kitara kuulostanut yhtä uhkaavalta kuin Beggars Banquet -albumilla (1968) ja erityisesti sen b-puolen aloittaneella Street Fighting Man -raidalla. Sympathy For The Devil puolestaan luo maagisen jännitteensä taka-alalle miksatulla tribaalirummutuksella, hurmoshenkisellä taustalaululla ja todella pirullisella kitarasooloilulla. Muuten levy on kutakuinkin ihanteellinen kokonaisuus The Rolling Stonesien rakastamia tyylejä – bluesia, countrya ja alkukantaista rockia – äärimmäisellä tyylitajulla toteutettuna.
Yhtyeen luomisvimma jatkui Let It Bleed -levyllä (1969), vaikka Brian Jones putosikin levyn äänitysten aikana lopullisesti muun yhtyeen kelkasta. Pahan huumeriippuvuuden lisäksi syynä Jonesin luhistumiseen saattoi olla se, että Richards oli onnistunut vokottelemaan itselleen ja panemaan paksuksi Jonesin entisen tyttöystävän Anita Pallenbergin. Brian Jones erosi yhtyeestä virallisesti kesäkuussa 1969 ja hukkui kartanonsa uima-altaaseen heinäkuun alussa. Tuolloin Stonesien riveissä soitti jo uusi kitaristi, John Mayall & The Bluesbreakersin riveistä mukaan houkuteltu Mick Taylor.
Let It Bleed on The Rolling Stonesin kaikkein nautittavin diggailulevy. Se on tunnelmaltaan vapautunut kuuntelulevy, joka tulee poimittua hyllystä aina uudelleen ja uudelleen. Valinnat vahvasti country-vaikutteisen albumin aloitus- ja päätösraidoiksi ovat täydelliset. Hehkuvalle Gimme Shelterille ja juhlalliselle You Can't Always Get You Wantille on mahdoton löytää varteenotettavia kilpailijoita.
Yli-innokas Got Live If You Want It! (1966) on kannen mukaan äänitetty Lontoon Royal Albert Hallissa, mutta totuus on toinen. Tosin Royal Albert Hall näyttää levykannessa hienommalta kuin Bristol ja Newcastle, joissa levyn materiaali ilmeisesti on purkitettu. Oikeiden keikkanauhoitusten lisäksi levyllä on pari studioliveä, joita on väritetty fanien kirkumisella. Get Yer Ya-Ya's Out! puolestaan dokumentoi Rollarien lavakunnon Madison Square Gardenissa marraskuussa 1969. Kyseessä on ainoa virallinen livejulkaisu, joka vangitsee The Rolling Stonesin elävän yleisön edessä sen uran huippukaudella. Erinomaiset otot muun muassa Jumpin' Jack Flashista, Sympathy For The Devilistä, Live With Mestä ja Street Fighting Manista sisältävä kappalevalikoimakin on erittäin toimiva December's Children – ja Flowers-kokoelmat julkaistiin pitämään Amerikan markkinat kylläisinä ja niitä voi suositeilla ainoastaan varakkaille kompletisteille. Big Hits – ja Through The Past, Darkly -koosteiden biisivalikoimat ovat moiteettomia, mutta levyt sinällään tarpeettomia, koska parempiakin vaihtoehtoja on tarjolla.
Hankkimalla upeasti pakatut Hot Rocks – ja More Hot Rocks -tuplat saa hyllyynsä oivallisen 50 kappaleen valikoiman parhaita Stones-raitoja ABKCO-aikakaudelta. Saman ajanjakson singlet Come Onista lähtien kolmelle cd:lle (yhteensä 58 laulua) kasaava Singles Collection – The London Years tarjoaa kuuntelijalle kronologisen perspektiivin ja alistaa siten materiaalin helpommin jälkihistorialliselle tarkastelulle. Rehellinen, mutta repaleinen Singles Collection on edelleen sekasortoisen Stones-katalogin esimerkillisin kokoelma. Julkaisusarjan viimeinen osa on ylijäämämateriaalista koottu Metamorphosis, joka ilmestyi vasta vuonna 1975.
Vuosina 1968-73 The Rolling Stones oli sitä alituisesti ympäröineestä sekasorrosta huolimatta maailman paras rock'n'roll-bändi. Näiden levyjen jälkeen yhtyeen saagassa olivat vuorossa oman levy-yhtiön perustaminen, monipuolinen Sticky Fingers (1971), yliarvostettu Exile On Main St. (1972) ja aliarvostettu Goats Head Soup (1973). Nykyisin The Rolling Stones julkaisee uusia albumeja vain saadakseen tekosyyn jälleen yhdelle megalomaaniselle nostalgiakiertueelle. Onneksi rock-musiikilla muuten menee tällä hetkellä paremmin kuin pitkään aikaan.
THE ROLLING STONES: December´s Children (And Everybody´s)
Arvio julkaistu Soundissa 12/2002.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Arvio
THE ROLLING STONES
December´s Children (And Everybody´s)
ABKCO
December´s Children (And Everybody´s)
ABKCO