THE ROLLING STONES: Forty Licks

THE ROLLING STONES
Forty Licks
Virgin

Ensimmäisen merkittävän kosketukseni Rollareihin sain teinipoikana lahtelaisessa levykaupassa. Brittipainos Out Of Our Headsista tuijotti minua herkeämättä niin kauan, että liikkeestä poistuminen onnistui vain kyseinen lp kainalossa. Kannen aggressiivista viileyttä huokuva mustavalkokuva olikin täydellinen kiteytymä sisältä löytyvälle musiikille, mikä kävi selville heti kun neula laskeutui vinyylille. Lyhyt, metallisen terävä ja kiihkeä sähkökitaran purkaus ja She Said Yeah räjähti käyntiin. Oh yeah!

Pian 40-vuotiaan The Rolling Stonesin (rumpali Charlie Watts liittyi yhtyeeseen tammikuussa 1963) vuosipäivää juhlitaan muun muassa tällä remasteroidulla tuplakokoelmalla. Pakettia markkinoidaan definitiivisenä, koska ensimmäistä kertaa mukana on samoissa kansissa materiaalia ryhmän alkuajoista tähän päivään asti – 36 tuttuakin tutumpaa sekä neljä kokoelmaa varten äänitettyä uutta kappaletta. Ensimmäiselle levylle on kerätty materiaalia vuosilta 1963-71 ja toinen kattaa tuotantoa vuodesta 1971 nykypäivään. Levyn takakantta selatessa nyökyttää ensin tyytyväisenä päätään, kun tutut nimet pistävät silmään. Sitten alkaa nousta kylmä hiki otsalle; missä on Heart Of Stone? Tai Waiting On A Friend? Entäpä… Tässä onkin Forty Licksin ylitsepääsemätön ongelma. Stonesien mittavasta tuotannosta on mahdoton kasata jokaista miellyttävää kokonaisuutta.

Kappaleet eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mikä onkin ihan onnistunut ratkaisu. Kuten on myös se, että Rollareiden ensimmäinen single, viehättävän kömpelö Chuck Berry -cover Come On, on jätetty kokonaan pois. Ykkös-cd käynnistyy täydellisellä timantilla, pahaenteisellä ja painostavalla Street Fighting Manilla. Tämän jälkeen alkuperäisen Summer Of Loven rauha oli varmasti lopullisesti ohi: "Everywhere I hear the sound of marching charging feet, boy." Tämä raita osoittaa, ettei akustisen kitaran tarvitse aina olla hempeä soitin. Ja heti perään Gimme Shelter! Sitten Satisfaction, The Last Time, Jumpin´Jack Flash… It´s a gas, gas, GAS!

Paitsi että Jagger/Richards on ollut loistelias lauluntekijäpari, on The Stones aina yhtyeenä onnistunut nappamaan kuulijan huomion heti alkusekunneista, kuten edellisten introt osoittavat. Vähiten ei kunnia kuulu yhtyeen alkuaikojen moottorille Brian Jonesille, jonka kyvyt sovittajana ja eri instrumenttien taitajana antoivat lisäväriä Rollareiden alkuaikojen levytyksille. Jonesin tour de forcelta, Aftermath-levyltä mukaan poimittu Under My Thumb on tästä hieno esimerkki. Lisäksi ulkoisesti Jones oli täydellinen pop-ikoni, miehen kampaus vuosina 1965-68 on yhä ylittämätön.

Vaikka olisin valinnut ykköslevylle pari muuta raitaa, on se silti häikäisevä, tasapainoinen kokonaisuus. Kakkoslevy onkin sitten hajanaisempi. Ihan mahdottomasti ei kuitenkaan tohdi valittaa, sillä löytyväthän kiekolta muun muassa Brown Sugar, Miss You ja Angie.

Vaikka miten kovasti haluaisi uskoa, että Jagger/Richards -pari pystyy porskuttamaan hautaan asti kuolemattomia lauluja jatkuvasti suoltaen, ei asia valitettavasti näin ole. Uusi single Don´t Stop kuulostaa kovin tyhjänpäiväiseltä Beast Of Burdenin ja upean, Keithin laulaman Happyn väliin upotettuna. Levyn puolivälin viiden tuoreemman raidan yli tulee hypättyä helposti, jotta pääsee kuuntelemaan Tumbling Dicea ja viimeistä todellista klassikkosingleä Undercover Of The Nightia. Uusista levytyksistä sympatiapisteet kerää toinen Richardsin laulusuoritus, hieman Tom Waitsia muistuttava Losing My Touch. Yrittääkö Keef kertoa meille jotain?

Monta hienoa laulua jää tietenkin kuulematta. Jos tämä olisi nimeltään 400 Licks, voisi hieman helpottaa. Silloinhan olisi voinut mahduttaa mukaan vaikka koko Beggars Banquetin!