Mick Jagger vangitsee huomion Hackney Diamondsin soidessa ensi kerran luureissa. Pakko myöntää: Jagger on tämän levyn tärkein kantava rakenne. Hän ei missään nimessä ole koskaan ollut suosikkirollarini, ei aina edes mitalisijoilla bändin sisäisessä kiehtovuusrankingissa. Nyt Mick on Stones-galleriassa se, joka on lähimpänä huippukuntoaan. Laulunteon laadusta voidaan armeliaasti todeta, että nokkelasti Itä-Lontoon katuslangilla nimetty levy ei sisällä yhtään todella kovaa Stones-kipaletta. Liuta kelvollisia ralleja on saatu kasaan, ja se riittää uran tässä vaiheessa.
Ensimmäinen singlejulkaisu Angry osoitti, että nykymuotoinen Stones on huterimmillaan yrittäessään rokata. Huteruus tarkoittaa paradoksaalisesti tässä yhteydessä kaikenlaisen huojunnan ja toikkaroinnin puutetta. Ärsyttävästi duurissa lallattava kappale on Start Me Upin kaukainen ja köykäinen serkku, jonka poljennossa ei ole rollarimaista romuluisuutta nimeksikään.
Nyky-Stones on epäilyttävän ryhdikäs ja normaali. God bless Charlie Watts ja hänen muistonsa. Täältä katsomosta on helppo huudella teorioita yhtyeen yllättävän suoraviivaisesti lanaavasta ilmeestä. Itse epäilen, että huippupakattua modernia rockia tursuavalla ansioluettelolla siunattu tuottaja Andrew Watt on halunnut saada papparaiset kuulostamaan tanakalta ja voimakkaalta, massiiviselta. Paikoin maailmanhistorian hienoimpiin sähkökitarayhtyeisiin lukeutuvan kokoonpanon kitaratkin soljuvat epäilyttävän sutjakkaasti. Levyn rokimpi laita jytisee, muttei se saa elämännesteitä virtaamaan kehossa. Iloisena poikkeamana Live By The Sword, jossa vierailee basisti Bill Wyman.
Kun Hackney Diamonds asettuu verkkaisempaan moodiin, levystä kuoriutuu esiin vakuuttava puoli. Stones-albumien klassinen perusdramaturgia kiepsahtaa ikään kuin ympäri. Aikanaan loistavien rokkien mausteena soineet rauhallisemmat palat ovat nyt se pihvi. Depending On Youn, Dreamy Skiesin ja Sweet Sound Of Heavenin balladiviritys on koskettava ja syvä. Jaggerin laulu ei jätä mitään lisättävää, ja viimeksi mainitussa numerossa kuullaan nimekkään vierailijakaartin vahvin esitys. On kiva, että Paul McCartney ja Elton John vierailevat levyllä, mutta Lady Gagan gospel-tykitys Sir Mickin rinnalla nostaa kylmät väreet iholle. The Rolling Stones onkin hengissä ihan oikeasti.
