Kun The Rolling Stones rupesi kesällä 1977 äänittämään taas yhtä studioalbumia, Englannissa jylläsi punk ja Yhdysvalloissa tuikki disko. Mick Jaggeria ja kumppaneita pidettiin muinaisjäänteinä. Siihen oli jopa syynsä – Rollarien uuni ei ollut lämmennyt entiseen malliin parilla edellisellä levyllä.
Uuden albumin ohella Keith Richardsin mieltä painoi tuleva oikeudenkäynti Kanadassa. Kyse ei ollut pikkujutusta, vaan heroiinihommista saattoi seurata jopa elinkautinen kakku. Niinpä Mick Jagger nappasi musiikilliset ohjat käsiinsä. Kesällä 1978 ilmestynyttä, itsevarmasti svengaavaa Some Girls -kiekkoa on jopa kuvattu hänen parhaaksi soololevykseen.
Oli kenenkin vaikutus ja osuus kuinka suuri tahansa, joka tapauksessa Some Girls on The Rolling Stonesin viimeinen loistava albumi. Se nappasi ahneella kädellä kiinni ajan hengestä ja rutisti siitä olennaisen omaan astiaansa. Silti aivan uutta ilmaisua edusti vain New Yorkin diskoteekeistä inspiraationsa imenyt Miss You -hitti. Ja mitään yhtä härskiä kuin levyn nimiraita ei Jagger ollut laulanut vuosikausiin: “Black girls just wanna get fucked all night.”
Some Girls -kiekon sessioissa nauhoitettiin yli 40 mahdollista kappaletta. Joulun alla julkaistun deluxe-version bonuslevyllä kuullaan niistä kymmenen. Arkistobiisien taso on ällistyttävä – Claudinen kantribilly kiehuu, I Love You Too Muchissa on jättihitin ainekset ja Hank Williams -klassikko You Win Again keinuu dekadentisti mutta koskettavasti.
Tyylikkäästi toimitettua pakettia ohjaavat vähän vinoon Emotional Rescue -levyn (1980) jäämistöstä mukaan napatut kaksi lainaa. Niistä Tallahassee Lassie puskee hurttina baarirockina ja Keefin laulama Waylon Jennings -bravuuri We Had It All kaipaa Anita Pallenbergiä sydäntä raastavasti.
