Sleigh Bellsin uran suurin ongelma on, että heillä ei ole kappaleita, karismaa tai tyylitajua. Edes yksikin näistä asioista tekisi heidän levyistään sysipaskojen sijaan vain välttäviä ja unohdettavia. Vaikka yhtye on sanonut tuoreissa haastatteluissaan uuden albumin painottuvan enemmän melodioihin ja syntetisaattoreihin, eivät ne ole millään positiivisella tavalla esillä yhtyeen uudellakaan levyllä, ja naurettavan kehnot garageriffit saavat hetkellisesti lähinnä vihaamaan kitaroita. Kaikki on tahattomasti kuin kylmäpuristettua epäonnistumista.
Pahinta tässä kaikessa on, että levy – tai pikemminkin mielikuva siitä – jää kimpoilemaan kallon sisään. Bitter Rivals saa aikaan fyysistä pahoinvointia ja eripuraa, mutta sille kuitenkin löytynee oma Vice-lehdin koristeltu paikkansa jätelavan pohjalla sieltä Ting Tingsin vierestä. Hengetön ja tylsä väkisintanssittaminen ja aivan vitun raju ulosanti häviävät ponnettomuudessaan yhtyeen sanoituksille, joiden jalostettu idiotismi aiheuttaa korvien välissä lähinnä laksatiivisia vaikutuksia. Levyn kuuntelu on muutenkin hieman kuin kävelisi Tavastian lauantaidiscoon selvin päin ja salakuljettamatta omia juomia. Yhtä helvettiä.