Hiljaisen ja herkän marginaalimusiikin veteraani Bill Callahan on tehnyt jo monta tällaista levyä. Supper on suunnilleen hänen yhdestoista albuminsa – noin kuudes kunnon studiossa äänitetty ja toinen taiteilijanimi sulkumerkkien väliin puristettuna. Minä ihastuin hänen musiikkiinsa toden teolla vuoden 1999 Knock Knock -albumin ja erityisesti sen avausraidan Let's Move To The Countryn myötä. Nyt olen asunut pari vuotta poissa kaupungista ja minusta tuntuu, että itse asiassa en tarvitse yhtään uutta Bill Callahanin kirjoittamaa kappaletta elämässäni. Ei hän kuitenkaan pysty koskaan kirjoittamaan koskettavampaa ja kauniimpaa laulua.
Ei Supper suinkaan huono levy ole, eikä itse asiassa edes aivan samanlainen kuin edeltäjänsä. Velvet Underground -henkiset Butterflies Drowned In Wine ja Morality esimerkiksi saattavat olla rokkaavimmat Callahanin koskaan julkaisemat laulut. Useammin levyllä kuitenkin pohditaan rakkauden olemusta pehmeän steel-kitaran kaiun kietoutuessa mietteliään melodian ympärille. Callahanin sanoitukset ovat yhtä säästeliäitä ja tarkkanäköisiä, mutta hengeltään vakavampia kuin välillä hirtehisiksi yltäneillä vanhemmilla julkaisuilla. Bonnie 'Prince' Billyn ja Lambchopin levyjä ihailevat voivat saada Supperista paljonkin irti, kuten myös Dylanin John Wesley Harding – ja Nashville Skyline -levyjen tunnelmiin rakastuneet.
SMOG: Supper
Arvio julkaistu Soundissa 04/2003.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Arvio
SMOG
Supper
Domino
Supper
Domino