Päänahka kutiaa, kämmenet hikoavat ja sukatkin pyörivät jalassa. Kun Stephen Malkmus yhtyeineen rupeaa tykittämään Baltimore-biisin lopussa, on mahdoton tehdä muuta kuin ihmetellä haavi auki. Voi hyvä Sylvi, miten helvetissä tällaista musiikkia syntyy?
Pavement oli aikansa lapsi, yliopistoradioiden suuri suosikki ja ihan sympaattinen vino popyhtye. Sen hajottua Stephen Malkmus saattoi menettää jotain profiilistaan, mutta musiikillisesti hän on saamapuolella. Kehitys ei ole ollut nopeaa, mutta nyt hän horjuu todella merkittävän rockmusiikin partaalla – siis on astumaisillaan sille huimalle astraalitasolle, missä ei ollut tungosta edes 70-luvun alussa.
Real Emotional Trashiin on uutettu makua sekä psykedelian että jytärockin mahloista. Toisinaan äidytään kolkuttelemaan kosmisen rockinkin portteja. Malkmus laulaa yhä indiepojun äänellä, mutta hänen kitaransa viiltää välillä niin häijyllä sirkkelisoundilla, että väkisinkin näkee virneen maestron kasvoilla. Levyn toinen tähti on Sleater-Kinneystä pelastettu rumpali Janet Weiss, joka kolistelee kannujaan ja saa symbaalit sihisemään juuri oikealla tavalla, ja kaiken lisäksi laulaa taustoja kuin mikäkin folk-enkeli.
Enemmistö levyn kappaleista venyy yli viiden minuutin. Kun muodollinen osuus on saatu hoidettua, nelikko saattaa lentää minuuttikaupalla sinne suuntaan, minne tuuli kulloinkin kuljettaa. Ryhmän irrottelussa ei ole kyse pilvisekoilusta tai pastissirunkkaamisesta, vaan vaiston varassa tapahtuvasta toiminnasta, rockin rajattomasta riemusta ja harvinaislaatuisesta palojen loksahtamisesta paikoilleen.
Uskoisin rohkean ja arvaamattoman Real Emotional Trashin sopivan niin indiehiirien, deadheadien kuin freejazz-friikkienkin musiikilliseen dieettiin. Voiko rocklevyä enempää kehua kuin kertoa, että sitä on nautinto kuunnella kerrasta toiseen?
