British Lion ei ole niin yksioikoisesti perinteinen soololevy kuin otsikoinnista voisi päätellä. Steve Harris ei siis ole tehnyt näkökulmasta riippuen joko kekseliästä sosiologista koetta tai kyynistä rahastusta.
Jos British Lionin äärelle asettuu kuin tyhjän taulun eteen, saa korviinsa tasokasta, kotimaansa käsityön leimaamaa hardrockia, jonka kitaramelodiat ja -harmoniat viittailevat usein Iron Maidenin ja yhtyettä isosti innoittaneen Thin Lizzyn suuntaan. Yhtymäkohtia jälkimmäiseen, samoin kuin Rainbow’hun ja muihin NWOBHM-liikehdintään vaikuttaneiden bändien musiikkiin, tarjoaa myös monen kertosäkeen machoilu.
Tässäkin genressä korostuneen tärkeää roolia näyttelee laulusolisti, ja sitä manttelia Richie Taylor kantaa ylväästi. Mausteina soivat täällä folkrock, tuolla indoarabialaiselta tuoksahtavat sävelkulut.
Ensivaikutelman jälkeen ammattikuuntelijan tehtävä on kääntyä sisimpään ja miettiä, aiheuttaako Harrisin läsnäolo plus- vai miinusmerkkisen vivahteen. Vaikka Iron Maiden -diggailuvuosista on valunut ohi jo ihmisikä, pahki sympaattisen basistin, biisinikkarin ja bändiliiderin hahmo on pysynyt mielessä ”hyvien jätkien” sarakkeessa.
Levyn kutsuminen Steve Harrisin sooloksi on huomiotaloutta ymmärtävä mainoskikka, koska raskaan rockin puolelta löytyy harvoja hahmoja, joiden soololevy herättäisi nimenomaan musiikillisessa mielessä suurempaa mielenkiintoa.