Instrumentaalirock on vaikea taiteenlaji. Liian usein se kuulostaa teennäiseltä, elokuvan soundtrackilta ilman kuvaa tai vain pelkältä muusikoiden taidonnäytteeltä. Jotkut bändit kuitenkin osaavat säveltää biisejä, jotka kertovat tarinoita ilman sanoja. Portlandin Grails on yksi niistä.
Vaikka Grailsin biisit ovat sävellyksellisesti aika monimutkaisia, bändin sovitukset ovat niin taitavia, ettei asiaan erikseen musiikkia analysoimatta tule kiinnitettyä huomiota. Tämä hienovaraisuus on bändin valtti. Sen musiikki ei ole erityisen raskasta, rokkaavaa eikä tarttuvaa. Siinä ei ole mitään välittömästi iskevää, mutta se menee hiljalleen ihon alle. Levyn loputtua sen haluaa laittaa heti uudestaan soimaan.
Jos Chalice Hymnalista haluaa jonkin varjopuolen löytää, on se ennalta-arvattavuus. Post rockin on yleensä tarkoitus olla kokeilevaa ja laajentaa popmusiikin ilmaisun skaalaa. Grailsin kappalerakenteet ja sointukulut ovat sen sijaan niin perinteisiä ja harmonisia, ettei levy kuulosta modernilta, saati post miltään.
Taitavasti sävelletty ja sovitettu, älykäs instrumentaalirock-levy on kuitenkin sen verran harvinainen tapaus, että Chalice Hymnal ansaitsee paikkansa levyhyllystä.