Tori Amoksella on lahjoja ja menestystä vaikka muille jakaa. 1990- ja 2000-luvun tärkeimpiin naisartisteihin lukeutuva punapää on myynyt uransa aikana kaksitoista miljoonaa levyä, voittanut kymmenen Grammy-palkintoa ja julkaissut kaksitoista albumillista enemmän tai vähemmän pystyyn kehuttua musiikkia. Vaikka Amosin kultakausi sijoittuukin viime vuosituhannen puolelle, on rouva julkaissut läpi uransa varteenotettavaa ja kunnianhimoista musiikkia.
Myös Night Of Hunters -uutuuden alku on vakuuttava. Levy alkaa uhmakkaalla pianon ja jousien eteenpäin puskemalla kappaleella Shattering Sea. Kappaleessa yhdistyvät kaikki Amosille tyypilliset vahvuudet: loistavat melodiat, vahva draamantaju ja hieno sovitus. Kappale lipuu raivokkaan alun jälkeen katarttisen rauhoittavaan kertosäkeeseen. Hieno, mieleenpainuva teos.
Seuraavaksi kuultava Snow Blind lupaa vielä hyvää. Kappale alkaa kuulaana, Nick Cave -tyylisenä pianoballadina, mutta vesittyy äitelän orkesterisovituksen siivittämänä. Väliosassa meno vain pahenee. Raikkaan alun jälkeen olo on kuin siirappisen Disney-musikaalin keskellä. Mitä ihmettä on tapahtumassa?
Kappale seuraa toistaan ja epätoivo kasvaa vain suuremmaksi, kun alkaa paljastua, että albumin jokaikinen laulu on väännetty saman sorvin lävitse. Hitaita pianovetoisia kappaleita ryhdittävät melodramaattiset orkesterisovitukset, jotka saavat Amosin musiikin kuulostamaan vain monotoniselta kamarineitomusiikilta.
Kaikesta paistaa työryhmän laiskanpulskea tyytyväisyys omaan ammattitaitoonsa. Missä on kaikki tunne, karheus ja arvaamattomuus? Ne ovat hyveitä, joista Amos on tullut tunnetuksi. Kyseessä ei voi olla sama nainen, joka teki raadollisen kauniita kappaleita omista elämäntragedioistaan. Nyt kaikki tuntuu liian sliipatun tekniseltä ja ennalta arvattavalta.
Laulu toisensa perään lipuu ohi jättämättä minkäänlaista muistijälkeä. Levy vaikuttaa liukuhihnatuotteelta: loppuun asti hiotulta ja persoonattomalta – toisin sanoen tylsältä. Tämä tekee kuuntelukokemuksesta erittäin raskaan. Asiaa ei auta se, että Amosin tempoltaan rauhalliset pianoballadit ovat kestoltaan melko pitkiä. Neljäntoista kappaleen albumi tuntuu useankin kuuntelukerran jälkeen mahdottoman pitkältä, kasvottomalta pötkylältä.
Toki mukaan mahtuu myös muutama valonpilkahdus. Esimerkiksi kaksiosainen Star Whisper ja sitä seuraava Job´s Coffin ovat hyviä esimerkkejä Amosin kysvyistä tehdä haikeita, vahvoilla melodioilla varustettuja lauluja. Niitä on valitettavasti levylle siunaantunut aivan liian vähän.
