TORI AMOS: American Doll Posse

TORI AMOS
American Doll Posse
Epic

Rock? Sähkökitara? Suoraviivaisuus? Tori Amos ei aina ole tehnyt musiikkia, josta nämä sanat tulevat ensimmäisinä mieleen. Mutta American Doll Possen monella raidalla säröinen sähkökitara soi varsin hallitsevasti.

Suoraviivaisuutta löytyy myös lyriikoista. Levyn avaava pianosäestyksellinen Yo George on lyhyt ja selkeä vihalaulu George Bushin politiikasta. Hienon aloituksen jälkeen siirrytäänkin rockosastolle Big Wheelin tahtiin.

Amos puhuu haastatteluissa paljon lapsestaan, jota hän ei halunnut pelotella musiikillaan, kun tämä oli pienempi. Tämä oli jopa ymmärrettävää vaihtelua, sen verran vereslihalla nuori Amos aikanaan tulkitsi raiskauksen ja keskenmenojen aiheuttamia traumoja.

Torin tytär kasvaa kuitenkin maassa, jossa uskonnon varjolla on saatu ainakin Torin itsensä kaltainen "preacher's daughter" aikanaan häpeämään seksuaalisuuttaan ja jossa George Bushin politiikka vallitsee. Oli aika tehdä "seksuaalinen ja poliittinen" levy, jolla "poliittinen on henkilökohtaista". Suoraviivaiset biisit muodostavat hyvin kompleksisen kokonaisuuden. Tori Amosin mukaan levy esittelee viisi erilaista naishahmoa (Isabel, Clyde, Pip, Santa ja Tori). Amosin kotisivuilla on jo linkkejä, jotka johtavat noiden hahmojen "blogeihin". Viidestä hahmosta yhteensä koostuu se naiseus, josta Amos haluaa kirjoittaa.

Torin mielestä levyn avaava Yo George ja sen lopettava Dark Side Of The Sun ovat vahvan "poliittisen valokuvaajan Isabelin" lauluja. Herkempi Clyde-hahmo esiintyy haavoittuneisuudesta kertovilla piano- ja jousipainotteisemmilla raidoilla Girl Disappearing ja Roosterspur Bridge. Tarttuvin rock on miehiä tiuhaan arvostelevan "soturihahmo Pipin" heiniä. Ja niin edelleen.

Onkohan puhe henkilöhahmoista kuitenkin päälleliimattua? Ennen taustamateriaalin lukemista kuuntelin American Doll Possea useamman kerran ajattelematta, että tässä juuri viittä erilaista naishahmoa esiteltäisiin. Erilaisia musiikkityylejä levyllä kyllä on rockista pianoballadeihin, samoin tunnelmia hyökkäävyydestä haavoittuvuuteen.

Hyviä melodioita ja kekseliäitä sovituksia riittää, mutta 20 raitaa ja lähes 70 minuutin mitta tuntuvat tälle levylle melkoiselta. Mukana ei kuitenkaan ole mitään niin tarttuvaa kuin muinainen Cornflake Girl -hitti tai niin hätkähdyttävää kuin Amosin eräät muut huippuhetket.

Ehkäpä American Doll Posse on levynä vain alkusysäys kokonaistaideteokselle, jonka arvo aukeaa myöhemmin. Tai sitten se on "vain" ihan hyvä levy kohta 44-vuotiaalta lauluntekijältä, joka on joskus pystynyt tätäkin parempaan.