Lee ”Scratch” Perry on yksi toteemihahmojani. Yhteisen neljännesvuosisatamme ansiosta yksi maailman lohduttavimpia soundeja on tuottajalegenda raakkumassa niitä näitä mikrofoniin, mielellään kaikulaitteen läpi. Eli miten Must Be Free voisi olla toimimatta?
Ongelma on tuottajalegendaa tuottaneissa uuden ajan konedub-tuottajissa. Taustat ovat ikävä kyllä tylsääkin tylsempää kahviladubia. Mieluummin kuuntelisin Perryä mumisemassa vaikka Casioon valmiiksi ohjelmoitujen sekvenssien päälle. Biisien kohdalla on vaikea välttyä tunteelta, että ne on vedetty pakasta eikä varsinaisesti tehty Perrylle. Ne eivät ole tarpeeksi persoonallisia. Dubstep wobble-bassotkin on saatu kuulostamaan uskomattoman pliisulta, ottaen huomioon ettei siitä ole kauan, kun vanhan koulun rock-jäärät naureskelivat Skrillexille ja sanoivat hänen musiikkinsa kuulostavan jääkaapilta. Tässä sekin soundi on tehty Mojon lukijoille turvallisella tavalla. Ei tule pissat Tenaan.
Ottaen huomioon kuinka monta klassikkoa vuonna 1969 ensimmäisen soololevynsä julkaissut tuottaja on tehnyt, itselleen ja muille, en ymmärrä miksi kukaan haluaisi kuunnella tätä.