UNHOLY: Gracefallen

UNHOLY
Gracefallen
Avantgarde

Hitaasti hiipivää epätoivoa. Unholyn doomailu on muuttunut matkan varrella sävykkäämmäksi ja naislaulu on saanut lisää valtaa.
Jako naislaulullisiin pitkiin biiseihin ja mörähteleviin lyhyempiin on melko teennäinen, sillä pitempiä esityksiä alkaa pikkuhiljaa pelätä. Veeran laulussa toistuvat samat linjat vaikka kappale vaihtuu ja esimerkiksi Daybreak ja Wanderer ovat muutenkin sovinnaisempia esityksiä. Immaculate puolestaan edustaa perinteisempää Unholya: samaa kuviota jauhetaan korostetun kauan, tivolikoskettimet skitsoilevat ja Pasi ääntelee itseään pakkopaitaan ja vahvaan lääkitykseen.
Levyn matelevasti päättävää kymmenminuuttista Athene Noctuaa kuunnellessa ei Unholya voi kuin kunnioittaa. Se on tiennyt alusta alkaen, että sen musiikki tulee aina pysymään pienten marginaaliryhmien omaisuutena eikä myyntiräjähdystä ole koskaan odotettavissa. Silti se on tehnyt juuri sellaista musiikkia jota sydän ja sielu sanelevat.