Livearvio: Identiteettikriisiä potevan Stingin kädenlämpöinen konsertti Hartwall-areenalla tuntui pitkältä bänditreenisessiolta

Sting, Hartwall-areena, Helsinki, 28.9.2017

Jana Blomqvist

Teksti: Lassi Linnola, kuvat: Jana Blomqvist

Stingin paluu rockin pariin on tuskin jäänyt keltään asiaa vähänkään seuranneelta huomaamatta. Ei nimittäin liene julkaistu puolikastakaan kirjoitusta uudesta 57th & 9th -levystä (2016), jossa ei olisi muistettu muistuttaa, että artistin edellisestä rocklevystä on päässyt vierähtämään jo reipas vuosikymmen.

Onhan huomio toki mainitsemisen arvoinen, sillä Sting – oikealta nimeltään Gordon Sumner – on viettänyt viimeisen vuosikymmenen enemmän tai vähemmän larppausmusiikin parissa.

Sekaan on mahtunut muun muassa 1500-luvun luuttusävelmiä uudelleenelävöittänyt Songs from the Labyrinth (2006), artistin oman materiaalin sinfonisia kierrätyksiä sisältänyt Symphonicities (2010) sekä Broadwayllä yllättävänkin pitkään sinnitellyt, Wallsendin telakkateollisuuden vaiheita seurannut musikaali The Last Ship (2014).

Ei siis mikään ihme, että entisen The Police -kipparin uusi tuleminen onkin brändätty paluuksi rockiin. Samaa retoriikkaa havaittiin jo viime kiertueella, jonka Back to Bass –nimi vihjaili luutun jäämisestä nurkkaan.

Palanneen rock-Stingin maanläheisyys on tehty näkyväksi myös Hartwallilla. Esiintymislava on koruttomuudessaan suorastaan askeettinen, ja kaikki soittamiseen ja erilaisen metelin tuottamiseen liittymätön on raivattu syrjään. Näyttöjä on vain kaksi, ja niiden ainoaksi tehtäväksi jää toistaa lavan tapahtumia seuranneiden kameroiden materiaalia.

Myös bändin kokoonpano heijastelee samaa ilmiötä: lavalla nähdään vain kuusi musikanttia, mikä lasketaan tämän kokoluokan artistin tapauksessa miltei trubaduurimeiningiksi.

Stingin materiaali on rakennettu monipuoliselle ja rikkaalle pohjalle, eivätkä kappaleet pääse täysiin oikeuksiinsa näin rajatulla kokoonpanolla esitettyinä.

Ilmeisin muutos näkyy päätöksessä luopua kaikista koskettimista harmonikkaa lukuunottamatta. Bändin maalaama äänimaailma on juureva ja maanläheinen, mikä osaltaan henkii suurimmaksi osaksi jammailemmalla synnytetyn 57th & 9th –levyn tunnelmaa.

Lavakäsittelyssä produktion alastomuus osoittautuu kuitenkin harmilliseksi. Stingin materiaali on rakennettu monipuoliselle ja rikkaalle pohjalle, eivätkä kappaleet pääse täysiin oikeuksiinsa näin rajatulla kokoonpanolla esitettyinä.

Esimerkiksi Englishman in New Yorkin herkullinen saksofonisoolo jätetään kokonaan väliin, ja Mad About Youn kohtalokkaat jousikuviot on korvattu sähkökitaran ja harmonikan vuoropuhelulla, mikä on omiaan herättämään kuulijassa epätoivon tuntemuksia. Myös monet Policen kappaleista – jotka muodostavat settilistasta noin puolet – ankkuroituvat yllättävänkin vahvasti pienten mutta sitäkin merkityksellisempien kosketinkuvioiden ympärille.

Siitäkin huolimatta, että Stingin luottokitaristi Dominic Miller on omistanut leijonanosan urastaan erilaisten kosketinkuvioiden jäljittelemiseen, ei Every Little Thing She Does kuulosta samalta ilman kuuluisaa pianointroaan.

Kolikon kääntöpuolikin jää himmeäksi: vaikkakin elämänsä kunnossa oleva Sting hoitaa laulu- ja basso-osuutensa moitteettomasti, jää setin riehakkaimmista vedoista se terävin kärki uupumaan. Esimerkiksi soolotuotannosta napattu She’s Too Good for Me sekä Police-klassikko Next to You soivat kummallisen elottomina, aivan kuin ne olisivat eksyneet jonnekin artistin kahden identiteetin välille.

Keikkaa kuunnellessa on vaikea olla ajattelematta, että Sting yrittäisi kompensoida kulunutta vuosikymmentä ja sen aikana julkaisemaansa suureellista ja vaikeaselkoista tuotantoa.

Rock-uskottavuuden sormiin pujotetut sakset ovat käyneet leikkelemässä niin kokoonpanoa kuin settilistaa helpommin lähestyttävään muotoon. Päätös on ymmärrettävä, muttei tarpeellinen.

Sting on soolouransa alusta saakka edustanut pop-musiikin tiedostavampaa ja hienostuneempa – ellei jopa snobimpaa – kärkeä. Hän ei ole pelännyt tuoda musiikkiinsa tai yksityiselämäänsä mahdollisimman epäseksikkäitä piirteitä, oli kyse sitten klarinettisooloista tai vaikeista poliittisista teemoista.

Valtaosa artistin soolomateriaalista nojaa juuri näihin elementteihin, ja siksi niistä luovuttaessa jää lopputulos ontoksi. Palatessaan juurilleen Sting samalla paradoksaalisesti kääntää niille selkänsä.

Sting asemoituu myös ikäluokkansa puolesta hankalaan rakoon, sillä yli 60-vuotiaiden, edelleen uskottavien rocktähtien joukko on jo varsin mittava. Ikäisekseen uskomattomassa vedossa oleva artisti esiintyy ikätovereitaan vetreämmin mutta häviää esitystensä tuotantoarvoissa ja kokoluokassa – esimerkiksi Roger Waters ja David Gilmour pistävät pystyyn esityksiä, joista tuskin on edes mahdollista puhua käyttämättä spektaakkeli-sanaa.

Aikalaisiinsa verrattuna Stingin kädenlämpöinen show tuntuu pitkältä bänditreenisessiolta, jossa vedetään hitit läpi, mieluusti putkeen. Mielikuvaa vahvistaa entisestään se, miten vähän kukaan jaksoi edes teeskennellä, että tällä kiertueella olisi kyse artistin uudesta levystä: 57th & 9th -levyn materiaalia kuullaan keikalla kolmen kappaleen edestä.

Traagisinta on se, että juuri nuo kappaleet ovat ne, jotka tällä kokoonpanolla toimivat parhaiten.

Tarjoaa konsertti toki hienojakin hetkiä. Yksi niistä on se, kun taustalaulajana sekä lämmittelijänä toiminut Stingin poika Joe Sumner esittää komean version David Bowien Ashes to Ashesista. Myös Roxannen väliin ujutettu Ain’t No Sunshine -tulkinta kirvoittaa yleisöstä riehaantuneita kiljahduksia.

Valitettavasti nämä ovat kuitenkin varsin ohimeneviä hetkiä muuten kovin puuduttavassa produktiossa.