Kun rocklaulaja saavuttaa tietyn iän, on hänen nähtävästi pakko äänittää ikioma valikoimansa Suuresta Amerikkalaisesta Laulukirjasta. Vain harva siinä onnistuu erinomaisesti. Äärimmäisenä esimerkkinä toimii rocksielunsa jo ajat sitten hukannut Rod Stewart. Hän on pistänyt pystyyn varsinaisen tuotantolinjan työstääkseen standardeista koostuvia albumeja yhden toisensa jälkeen. Useimmat kuitenkin saavat aikaiseksi yhden ikuiseen unohdukseen tuomittavan levyn, jota vanhat fanitkin suostuvat kuuntelemaan vain myötähäpeästä punastellen.
Nyt menneiden vuosikymmenien hittivarastolla on käynyt Glenn Frey, 63-vuotias The Eagles -tähti, jonka edellisestä sooloalbumista on ehtinyt kulua 20 vuotta. Siinä, missä vaikkapa Paul McCartneyn alkuvuodesta ilmestyneellä Kisses On The Bottomilla oli hyödynnetty oivaltavia sovituksia ja esittäjänsä vuosikymmenien varrella jo hieman rapistunutta lauluääntä, toimii After Hours paljon perinteisemmin keinoin. Glenn Frey laulaa yhä komeasti, eikä hänellä ole mitään vaikeuksia äänialansa ylärajallakaan, eivätkä ne sovituksetkaan uusia uria auo.
Samalla levy kuitenkin menettää jotain hyvin merkittävää. Lopputulos ei ole Kisses On The Bottomin lailla sen paremmin lämpimän sydämellinen kuin inhimillisen hauraskaan. Parhaimmillaan (esimerkiksi Route 66 ja It’s Too Soon To Know) albumi kuulostaa ammattitaitoiselta ja viihdyttävältä, mutta huonoimmillaan (Here’s To Life ja Look Of Love) soivat nämä tutut sävelmät kliinisinä ja yhdentekevinä.