POETS OF THE FALL: Carnival Of Rust

Arvio julkaistu Soundissa 04/2006.
Kirjoittanut: Jukka Väänänen.
Aivan kuten viime Soundissa ihmeteltiin, myös minä olen ymmälläni, kenelle Poets Of The Fallin ensimmäistä albumia Signs Of Lifea on myyty 30 000 kappaletta (ja myydään koko ajan lisää). Tunnen popsnobeja, jotka uhraavat pelottavan suuren osan ajastaan joko spekuloimalla Kevin Tihistan tulevia julkaisuja tai vaahtoamalla U2:n moraalisesta rappiosta, perheenäitejä, joille The Rasmus on jännittävintä uutta musiikkia kymmeneen vuoteen, ja satunnaisia musiikin kuuntelijoita, jotka elävät vapaaehtoisesti ja sopuisasti Radio Novan zombipotpurien kanssa.

Arvio

POETS OF THE FALL
Carnival Of Rust
Insomniac

Aivan kuten viime Soundissa ihmeteltiin, myös minä olen ymmälläni, kenelle Poets Of The Fallin ensimmäistä albumia Signs Of Lifea on myyty 30 000 kappaletta (ja myydään koko ajan lisää). Tunnen popsnobeja, jotka uhraavat pelottavan suuren osan ajastaan joko spekuloimalla Kevin Tihistan tulevia julkaisuja tai vaahtoamalla U2:n moraalisesta rappiosta, perheenäitejä, joille The Rasmus on jännittävintä uutta musiikkia kymmeneen vuoteen, ja satunnaisia musiikin kuuntelijoita, jotka elävät vapaaehtoisesti ja sopuisasti Radio Novan zombipotpurien kanssa. Kukaan ei silti ole koskaan kertonut kuuntelevansa Poets Of The Fallin musiikkia eikä bändi ole tullut esille edes missään sivulauseessa. Maaginen mysteeribändi?

Kummallisen vaikea tästä bändistä onkin pitävää otetta saada. Olisi kuitenkin anteeksiantamattoman laiskaa väittää Poets Of The Fallia tylsäksi varman päälle pelaajaksi, sillä Carnival Of Rustin biisit ovat läpeensä sävellettyjä ja yksityiskohdiltaan mietittyjä, eivät vain muottiin valettuja kauniita kehyksiä. Marko Saarestolla, Captainilla ja Ollilla on näkemystä ja kunnianhimoa, ja yhtyeen olohuoneessa luoduissa soundeissa on potkua isompienkin urheilupyhättöjen täyttäjäksi. En varsinaisesti ihmettelisi, jos Poets Of The Fall onnistuisi breikkaamaan itsensä myös ulkomaille; materiaalin virtaviivaisuudesta homman ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni Kaikkiaan Carnival Of Rust -albumi on laadukkaampi kokonaisuus kuin tyystin mielestä karannut edeltäjänsä. Yhtye lainailee fiksusti, vaan ei sorru varastamaan. Esimerkiksi Locking Up The Sunin kerkeä kasarikertsi olisi täysin kotonaan Ville Hermanni Valon johtaman yhtyeen levyllä, Sorry Go ’Roundin choruksessa on Electricin ja Sonic Templen aikaisen The Cultin jyräävyyttä, Dawn tekee varsinkin alkupuolellaan kunniaa Depeche Moden Dave Gahanin antaumuksellisille balladitulkinnoille ja Rosesissa Pearl Jam -tyyppinen soittotatsi kohtaa Extremen More Than Words -henkisen nätteilykitaroinnin. Nämä ovat kuitenkin vain mielikuvia, eivät suinkaan yhtäläisyysmerkkejä mainittuihin artisteihin tai biiseihin.

En oikein tiedä, mitä kertoo se havaintoni, että Carnival Of Rust -albumi kuulostaa kaikkein parhaalta autossa tärykalvoja uhkaavan lujalla luukutettuna. Muutoin Poets Of The Fallin musiikki jää enimmäkseen laatuisaksi taustatapetiksi. Kuinka pitkälle riittää se, että homma toimii ruuhkasoundtrackina, mutta kotioloissa tunneviisari ei liiemmin värähtele?

Poets Of The Fallia yhden yksilön pähkäily tuskin voisi vähemmän kiinnostaa, koska diggailupuolen hoitavat kymmenettuhannet muut ihmiset. Keitä he sitten ikinä ovatkaan.

Lisää luettavaa