John Lydon jaksaa. Minusta on kunnioitettavaa, että mies onnistuu yhä olemaan ärsyttävä. Tuossa iässä. Vuonna 2015. Tämä musiikki todellakin rassaa aika ajoin hermoja.
Homman nimi: bändi repii taustalla vaihtelevan teräviä riffejä ja Lydon huutaa päälle. Aiheet vaihtelevat Amerikasta hajonneeseen vessanpönttöön. Avausbiisi Double Trouble, jossa jälkimmäinen tuntuu aiheuttavan kitkaa kotona, on yksi levyn mykistävimpiä hetkiä. Karismaattinen meijerituotteitakin mainostanut räyhähenki ei osoita mitään merkkejä aloilleen asettumisesta tai rockin vanhemman valtiomiehen manttelin niskoilleen ottamisesta.
Kohkaaminen ei PiLiltä suju yhtä hyvin kuin The Fallilta virkeimmillään yhä lähtee, mutta tunnelmallisemmat, dubiin nojaavat kappaleet ovat todella hienoja, ja Big Blue Sky niistä paras. Mutta kyllä puhdas raivokin lähtee kiitettävällä paineella. Levyn loppuun säästetty, koneellisesti ja krautisti pulputtava Shoom on levyn parasta antia ja sisältää suurimman bollocks-tiheyden rock-musiikin historiassa.
Pääseeköhän Burt Bacharach koskaan kuulemaan, kun Lydon huutaa ”What the world needs now/is another fuck off”?
Tämä ei ole millään muotoa PiLin paras levy, mutta aika paljon kovempi kuin olisin odottanut.
