Radiopuhelimet on mitä on. Kolmattakymmenettä syntymäpäiväänsä tänä vuonna juhliva bändi tekee mitä tekee ja tekee sen totutulla täydellisyyttä hipovalla otteella. Maailma muuttuu eikä etelään ajaessa voi nykyään edes pysähtyä Iisalmessa syömään Kelperin pöperöitä, mutta Radiopuhelimet pysyy ja kuulostaa yhä samalta, pienillä yllätysmausteilla. Ja juuri tähän päivään kuuluvalta.
Bändin 14. levyn avaa neljä ja puoliminuuttinen myrsky nimeltä Lihamaisema. Tämä kalibroi kuulijan oikealle taajuudelle ottamaan vastaan vähän alle neljäkymmentä minuuttia totaalista myllytystä. Päälle vyöryy rullaavaa rockia, veitsenterävintä funkia sitten Defunktin alkutaipaleen, murhaavaa boogieta, massiivista noise rockia, kipeää arkiympäristön havainnointia ja kaikkia muita tuttuja elementtejä.
Kuten aina, groove on se hallitseva elementti. Sitä bändi palvelee kaikilla valinnoillaan.
Ylläreitäkin on. Ei kenenkään maan kertosäkeen poppikertsi taustalauluineen tulee takavasemmalta. Bändin akustisia vetojakin nähneenä Tyhjyyksien välissä yllättää. Tasapainoilu hippeilyn ja Radiopuhelimien luuytimen uuteen ympäristöön siirron välillä tuo hien pintaan. Tämän jälkeen levyn päättää Mestari on poissa – biisi joka tuo eniten mieleen 30 vuoden takaisen orkesterin sekä soundin, sävellyksen että perinteistä mieskuvaa ja sen neurokemiaa armottomasti sivaltavan, sadistisen tekstin osalta. Radiopuhelimet on teksteissään tutkinut tätä puolta kollektiivisesta psykomaisemastamme varsin ahkerasti ja tarkkanäköisesti.
Kuten aina, groove on se hallitseva elementti. Sen alttarilla bändi palvoo ja sitä se palvelee kaikilla valinnoillaan. Raskaimmissakin rockeissa on työntö hallinnassa kuin hävittäjäkoneen moottorissa.
Saastan kaipuu on kompakti levy. Se on pelkkää lihasta.
Radiopuhelimet on yhä Suomen kaikkien aikojen paras bändi. Se paalutti tämän aseman itselleen jo ajat sitten, mutta toisin kuin monet muut klassikkobändit, ei oululaispumppu tee nykyäänkään ikinä mitään mikä antaisi epäillä, että se tarvitsee tasoitusta.
