Soundi 5/26 kiirii luoksesi paraikaa uljaan merikotkan lailla. Lehti ilmaantuu myyntipisteisiin 22. toukokuuta, ja aviisin sivuilta löytyy tuttuun tapaan monenkirjava kokoelma erilaisia artisteja aivoituksiaan kertomassa. Yksi heistä on Taneli Jarva, joka kohosi kotimaan musiikkikartalle 1990-luvulla Sentencedin jäsenenä ja työstää tällä hetkellä aivan toisenlaista musiikkia T. Jarva and the Dark Place -yhtyeessä. Timo Isoahon toimittamassa haastattelussa Jarva kertaa elämäänsä poikavuosista nykypäivään, ja jutusta käy ilmi, että Agents-maestro Esa Pulliainen näytteli yllättävää osaa miehen soittouran alkuhetkinä. Siis millaista? Lue katkelma artikkelista alempaa ja loput sitten lehdestä.
Lue myös: Soundi 5/26: Tori Amos, Vesta, Social Distortion, Vilma Jää, Dimmu Borgir, Taneli Jarva…
Miten kiinnostuit raskaasta musiikista?
– Mieleen nousee pari välähdyksenomaista muistoa 80-luvun alkupuolelta. Luokkatoverini nauhoitti kasetille Iron Maidenin Killersin, ja hämmästelin, miten mikään musiikki voi olla niin mahtavaa. Erään toisen kaverin luona pääsin näkemään Kissin livevideon. Kun Gene Simmonsin suusta pulppusi verioksennusta, se oli menoa.
Mikä oli ensimmäinen instrumenttisi?
– Pienenä halusin tietysti soittaa rumpuja ja tuottaa mahdollisimman paljon meteliä. Ihan niin ei käynyt. Sain vanhan Landolan akustisen – osa teräskielistä vieläpä puuttui – ja yritin tapailla jotain Smoke on the Wateria.
– Sattui käymään niin, että Esa Pulliainen oli piipahtamassa meillä erinäisten perhekytkösten vuoksi. Äitini pyysi sitten näyttämään kitaralla ”jotain juttuja”, ja Pulliainen tuskaili hetken Landolan kanssa yrittäen saada sitä edes vireeseen. Sitten hän totesi: ”Polje tää paska hankeen ja sano mutsilles, että ostaa sulle oikean skeban.”
– Kuinka ollakaan, minulla oli synttärit viikkoa myöhemmin – tammikuussa 1990 – ja sitten mentiinkin ostamaan sähkökitara. Epiphonella oli parempi sahata Bathoryn The Return of the Darkness and Eviliä, Slayerin Evil Has No Bounderiesia ja vaikka Extreme Noise Terroria.
Esimerkiksi Bathory ei ollut tuolloin ihan joka pojan juttu. Miltä underground-bändien löytäminen tuntui?
– Se oli mieletöntä. Kiss ja Iron Maiden olivat Anttila-kamaa, mutta pinnan alla kyti mahtava salaseura, josta vain harvat tiesivät. Oli erittäin kiehtovaa saada jalka sen oven väliin. En ole nostalgiaan taipuvainen, mutta kyllähän 90-luvun taitteessa oli fantastista olla kaikenlaisesta erikoisesta ja vaarallisesta metelistä kiinnostunut nuorukainen.
Miten bändikuviot käynnistyivät?
– Palo oman yhtyeen perustamiseen oli ihan hirveä, mutta Oulusta ei tuntunut löytyvän soittotaitoisia ja -haluisia. Lopulta onnistuin perustamaan serkun kanssa death metal -yhtye Anthropofagian, mutta sen suhteen ei tapahtunut suurempia.
Päädyit Sentencedin riveihin 16-vuotiaana. Mitä tapahtui?
– Olin tehnyt bändille flyereita ja jeesannut sanoitusjutuissa, kun osasin englantia keskimääräistä pohjoispohjalaisteiniä paremmin. Alkusyksystä 1991 Sentencedin basistin paikka aukesi ja jätkät kysyivät minua messiin. En ollut soittanut bassoa, mutta mietin itsekseni, ettei se ihan mahdotonta voi olla. Pari kieltä vähemmän kuin kitarassa, kyllä se hoituu.