Sinfonisen black metalin kantaisä tehtailee uutta musiikkia sangen verkkaiseen tahtiin. Seuraajiensa nälkävuoden pituista hammastenkiristelyä on tahditettu laiskanpulskeilla best of -keikoilla sekä vuosikausia vanhoilla konserttitaltioinneilla ja kädenlämpöisillä lainakappalelevyillä.
Kahdeksan vuotta studioalbumien välillä on pitkä aika, mutta sekään ei välttämättä haittaisi, jos korvilleen saisi sen sortin säveltaidetta, että kuninkaan paluusta ei olisi pienintäkään epäselvyyttä.
Henkilökohtaisesti yhä varsin uudelta tuntuva, kuitenkin jo kuusitoista vuotta vanha Abrahadabra oli kursailemattomassa yksioikoisuudessaan ja yleisöystävällisyydessään monelle Dimmu Borgirin ystävälle kitkerä myrkkypilleri. Itse pidän levystä edelleen, joten harmitukseni uuden albumin ja sen edeltäjän Eonianin (2018) äärellä ei kumpua klassikkojen haikailusta vaan siitä, että uusi musiikki on täysin mitäänsanomatonta.
Siinä missä Eonian oli hengetöntä hiilipaperikopiota Abharadabran sinfonisesta valtavirtametallista, Grand Serpent Risingilla koetetaan tavoitella jonkin sortin välimallin sapluunaa uuden ja vanhan välillä. Dimmu päätyy kuitenkin jynkyttämään halpahalliriffejä vailla merkkiäkään dramaturgian tajusta ja kliimakseista, joista bändi oli voitonpäivinään tunnettu ja joiden parissa se oli kiistatta maailman paras.
