Suomea on yhä vaikeampi ymmärtää.
Yhtäällä jotkut riitelevät hyvinvointivaltion perinnöstä, toiset hamuavat paraatipaikkaa uudessa maailmassa, monet katoavat näkymättömiin. Toisaalla Suomi rakentuu henkilökohtaisista sidoksista, joiden äärelle Vesta kolmannella levyllään pysähtyy.
Hän helisyttää onnenmaataan, soittaa korpia ja peltoja, esittää väittämiä ja kuuntelee kaikuja. Itsensä muusikko asettaa prismaksi, jonka läpi kulkiessaan mielteet sirottuvat tarkkapiirteisiksi heijastumiksi.
Päällekkäisistä narratiiveista ei voi juontaa yksiselitteisiä johtopäätöksiä. Siksi Suomi soimaan on särmikäs, osin rakenteeton sokkelo, jonka olemus muotoutuu yleisvaikutelmana ja jälkimakuna. Jori Roosbergin kanssa räätälöidyt kappaleet rakentuvat pikemmin teemoista kuin kaarista, ja yhteydet aukeavat luontevammin levyn ulko-kuin sisäpuolelle.
Sekoitukseen mahtuu funk metal -poljentoa, diskokiiltoa, Arpan kanssa höpöteltyä rakkaushattaraa, Chisun kulkemien teiden pientareita ja pommien moukaroimaa Harjua. Paloista jokaisen voisi korvata toisella. Silti kaikki kuuluu kiistatta yhteen.
Monitulkintaisimmillaankin Vesta muistaa tekevänsä poplevyä. Vaikka itseisarvoinen ja osin maneeriseksi riistäytyvä kunnianhimo välittyy kaikkialta, tarkempi kuuntelu nostaa esille selvälinjaisen ja kerrasta iskevän säveltämisen. Olipa toteutus kuinka fragmentaarinen hyvänsä, soiton vaiettua päässä soi liuta juuri kuultuja säkeitä.
Levyn sanoma punoutuu aikatasojen vuoropuhelusta. Ulottuvuuksista yksiselitteisempi piirtyy urbaaneista elinpiireistä ihmissuhteineen ja merkityspeleineen. Tämä on se maailma, jossa Vesta määrittelee julkista kuvaansa milloin nautiskellen, milloin ironisoiden, milloin sydän läpättäen.
”Fine dine ja it’s alright”, albumin päätösraita kuittaa asetellessaan pehmohousensa hykerryttäväksi vastinpariksi humisevien puiden ja sinisten järvien Suomi-myytille.
Vesta tuntee kuitenkin myös historian. Finnhitsit, Suomi-filmit ja rintamateatterit tihkuvat levylle niin suuntimina kuin suorina sitaatteinakin. Paikoin ne ovat eksyksissä, mutta samaan aikaan erottamaton osa perustaa. Tämä on levyn alitajuisempi taso; mielen pohjalle jääneiden muistumien ja hankalasti tunnistettavien jaettujen kokemusten aavetanssi, jota ilman albumin orientaatio jäisi vajavaiseksi.
Lukuohje on kätketty kolmeen kappaleeseen, Suomi soimaan, Hei Suomi ja Soi laulu, jotka sekä luovat että karistavat illuusioita. Tärkeimmän näkökulman välittää näistä keskimmäinen. Sodanjälkeisistä illanvietoista tuhokuviksi riistäytyvä draama muistuttaa, että vain muutama sukupolvi sitten konfliktit ja puute ajoivat rakentamaan sitä yhteiskuntaa, jota puretaan nyt käsittämättömällä tarmolla: ”Hei Suomi, auta äitejä, auta soihdut sammuttamalla, älä kylvä vihaa!”
Albumi on yhtä jykevä kuin viitekehyksensä. Mutta kun konkretia ja intuitio löytävät toisensa, musiikin arvo kiteytyy. Kiertelemättömine havaintoineen ja vaihtuvine ympäristöineen levy pakottaa kuulijat kohtaamaan jotakin tukalaa ojentaen kuitenkin kaikille labyrintistä selvinneille pehmeän, rakkaudella käärityn paketin.
Sillä Vesta rakastaa Suomea. Tai ainakin sitä maata ja yhteisöä, joka Suomi voisi olla. Ei hän muuten haluaisi sen soivan.
