Cityman muuttuu sitä ongelmallisemmaksi mitä enemmän sitä pohtii. Olen ajautunut tätä levyä tahkotessani tilanteeseen, jossa en enää tajua, että mistä Citymanissa on pohjimmiltaan kyse. Ja mikä paradoksaalisinta, musiikillisestihan Citymanin disko ja kevythouse on erittäin helppotajuista. Biisit ovat melodisia, kompakteja ja tarttuvia. Levystä on helppo pitää.
Mutta takaraivossa kytee epämiellyttävä tunne siitä, että tämä Alpo Nummelinin ja Tomi Leppäsen duo tekee ainakin jollain tasolla parodiaa. Cityman tuntuu toisaalta tosissaan tähtäävän nuorisoradioiden listoille, mutta samaan aikaan siinä on vierasta indie-nöyhtää: sisäänpäinkääntyneisyyttä, maanläheisyyttä ja jopa kotikutoisuutta. Laulu on varovaista, englanti meikäläisittäin lausuttua ja tekstit tuntuvat geneerisyydessään kuin kieli poskessa tehdyiltä. Hetkittäin (Friend’s House, Never Gonna Dance) voi onneksi aistia James Murphy -tyylistä jokamieskarismaa.
Levyn plussat ovat selkeitä ja kiistattomia. Lempeät soundit ovat miellyttäviä, melodiat ja sovitukset järjestään ammattimiesten työtä ja epätasaisen albumin huippubiisit (Hold On, Connection) timanttisia.
Joten älä pohdi, vaan tanssi – silloin Citymanista tulee ystävä.