THIS FALL OF MINE
Progressiivisuuden ei tarvitse merkitä aina tarttumapinnan vähyyttä ja tarkoituksellista vaikeaselkoisuutta. Tämän olennaisen asian on sisäistänyt erittäin hyvin jyväskyläläinen This Fall Of Mine. Yhtye panostaa kappaleissaan draaman kaareen, dynamiikkaan ja kerroksellisuuteen menettämättä kuitenkaan melodista ulottuvuuttaan. Soinniltaan porukka on kallellaan metallin suuntaan, mutta ärhäkkyys ei ole sille itse tarkoitus vaan ainoastaan yksi ilmaisun ääripää. Voisi kuvitella, että esimerkiksi Porcupine Tree ja Tool ovat herrojen levyhyllyissä hyvin edustettuna. Varsinaisesti asiaan ytimeen päästään demon toisessa kappaleessa, Altered Statesissa, joka on kiekon sinänsä pätevästi avaavaa Rewind To Restartia melodisesti huomattavasti kiehtovampi kappale. Kappale hyödyntää onnistuneesti säkeistön harmonista koukkua muissakin osissaan. Päätösraita Forming A One leijailee astetta rauhallisemmissa ja psykedeelisemmissä tunnelmissa tuoden kokonaisuuteen tarvittavaa dynaamista vaihtelua. Yhtyeen soitanta on kautta linjan teknisesti erittäin hyvällä mallilla. Kokemuksesta ja näkemyksestä kertoo esimerkiksi se, että kitarat malttavat jättää tarpeen tullen riittävästi tilaa koskettimille, jotka löytävät poikkeuksetta tavanomaisimpia sointumattoja kiehtovampia ratkaisuja. Moog-tyyliset leadsynat soivat usein kitaroiden kanssa samoilla taajuuksilla tuoden kokonaisuuteen leijuvaa, avaruudellista tuntua. Myös tärkein, eli laulusuorituksetkin toimivat moitteettomasti. TFOM on tyylilajissaan täysin valmis yhtye, joten jatkossa porukalta ei voi toivoa kuin jonkin sorttista läpimurtoa ja entistäkin timanttisempaa materiaalia. Kuukauden demovoittajasta ei ole epäselvyyttä.
This Fall Of Mine -yhtyeen kitaristi Joonas Kokkonen, otetaan alkuun pieni kertaus. Millainen on This Fall Of Minen tähänastinen historia?
– Kaikki alkoi eräänä syksyisenä iltana joskus 2000-luvun alkupuolella. Siitä lähtien ollaan samoiltu sisäisen avaruuden suunnatonta suunnattomuutta ja yritetty etsiä ylöspäinputoamisen jaloa taitoa. Matkan varrella on syntynyt kolme demoa ja keikkojakin on takana muutamia. Laulaja on vaihtunut kerran, ja jäsenmäärä lisääntynyt kosketinsoittajan myötä.
Onko tyylinne kehitys ollut koko ajan luontaista ja kivutonta, vai löytyykö taipaleeltanne noloja tyylikokeiluja?
– Ensimmäisten biisien yllä leijui synkkä pomppumetallin varjo, mutta jostainhan sen luontaisen kehityksen täytyy alkaa.
Musiikkinne on progressiivista, mutta kappaleet etenevät kunnianhimoisuudestaan huolimatta varsin luontevasti. Kuinka pitkään kypsyttelette ja työstätte kappaleitanne?
– Kypsyttely ja työstäminen vievät oman aikansa, eikä ainakaan tähän mennessä yksikään biisi ole niin sanotusti syntynyt itsestään, vaan niissä on aina oma synnyttämisen tuskansa. Luonnollinen kulkevuus on se johtoajatus, jonka varaan biisejä rakennetaan. Hiominen ja täydellisyyden tavoittelu ovat tärkeä osa prosessia, vaikka joskus tuntuukin, että kulmat vain lisääntyvät hiomalla – omituista, mutta kiehtovaa.
Kuinka vahvasti vannotte metallin nimeen? Millainen muu musiikki innoittaa teitä?
– Puhdasta metallia tulee kuunneltua aika vähän. Kaikki tunteita ja ajatuksia herättävä musiikki sekä muulla tavoin kuuntelijansa haastava materiaali kiinnostaa aina.
Progressiivisen metallin genressä artistit pyrkivät usein tekemään äänitteistään temaattisia kokonaisuuksia. Onko teillä ollut tämän suuntaisia pyrkimyksiä?
– Suuremmat kokonaisuudet kiinnostavat, koska ne mahdollistavat monipuolisemman ilmaisun. Lisäksi työskentelyä vapauttaa se, ettemme yritä sulloa itseämme mihinkään tiettyyn muottiin.
Teillä on parhaillaan uusi laulaja hakusessa? Minkälaisia ominaisuuksia vaaditte uudelta solistiltanne?
– Tähän asti laulaja on vastannut sanoituksista ja laulujen sovituksista, joten siihen vaadittava osaaminen ja tyylitaju ovat tärkeässä asemassa. Kiemuraiset ja dyynaamiset biisit toki vaativat laulajalta paljon, mutta antavat asiansa osaavalle laulajalle mahdollisuuden ilmaista itseään laaja-alaisesti.
M U U T K A T S A S T E T U T
Kaksimiehinen Zoomonk vääntelee efektilaitteidensa nupikoita krautrockin, spacerockin, elektron ja teollisuusmetelin innoittamana. Savolaisten huru-ukkojen tyylitaju on erittäinkin kohdallaan, ja laulaja-kitaristi Petri Parkkali onnistuu kuulostamaan tyyliin sopivassa epävireisyydessään lähes yhtä aivottomalta kuin Primal Screamin Bobby Gillespie – ja siis täysin positiivisessa mielessä. Veikkaanpa, että duon kotiseudulla tällaista äly- ja trendivapaata mekkalaa esittämällä voi saavuttaa lähinnä kylähullun maineen, mutta meikäläiselle tämä kolisee vallan mainiosti. Feedbackissa, avaruussoundeissa ja härskeissä elektro-biiteissä yhtyeellä piisaa. Black Songin huojuvat sirkkelikitarat ja lauluharmoniat ovat vain yksi osoitus yhtyeen huuruisesta nerokkuudesta. Täysipitkältä äänitteeltä toivoisi lisää muutamaa kunnon biisiä. Best of -tyyppisenä Ep:nä kyseessä olisi voinut hyvinkin olla kuukauden paras demo. Kysymys on kuitenkin ennen muuta tuotantovetoisesta tyylittelystä, ja tässä mielessä yhtye on yksi suvereenimpia kotimaisia yhtyeitä mitä on tullut hetkeen vastaan. Tämän porukan haluaisin nähdä ehdottomasti keikalla.
EVER SINCE THE DAY
Turkulaistrion demo ei voinut jäädä huomaamatta. Puusta väsättyyn kalterikehikkoon pakatulla cd:llä oli sellaiset raamit, että sen sisällöltä odotti väkisinkin paljon. Onneksi pettymykseen ei ollut aihetta. Erinäisissä bändimittelöissä hyvin menestyneen Ever Since The Dayn suoraviivaisesti paahtava, grungehtava ja kuulas amerikanrock on kaikin puolin varsin asiallisessa kuosissa ja se on noteerattu muissakin medioissa todellisten ansioidensa tähden. Kaksiraitaisen demon aloittavassa Stay Silentissa on varteenotettavaa hittipotentiaalia ja erittäin tarttuva kertosäe. Treenikämpällä itse nauhoitetuksi demoksi näytelevyn tuotanto ja miksaus ovat myös varsin korkeaa luokkaa. Yhtyeellä on olemassa kaikki edellytykset paikallistasoa suurempaankin menestykseen. Tätä voisi kuitenkin edesauttaa rahtusen persoonallisempi kappalemateriaali ja yleisilme. Puukehikko päätyy kirjahyllyyn.
VALTAVIRTA
Valtavirran musiikin ääripäät muodostavat iskelmällinen herkkyys ja suoraviivainen särörokkaus. Laulaja-basisti Saran johtama helsinkiläistrio antaa varsin ammattimaisen kuvan itsestään. Musiikin vahvuus on ennen muuta Saran säveltämien kappaleiden sujuvissa laulumelodioissa, jotka hän tulkitsee sävykkäällä äänellään. Kiekon avaavassa Ei Todellakaan -kappaleessa on todella tarttuva melodia, eikä Näin se on jää tarttuvuutensa osalta siitä yhtään jälkeen. Lähes jokaisesta kappaleesta löytyy hittipotentiaalia, joskin tämä potentiaalisuus on luonteeltaan paikallisradioihin sopivaa sovinnaista ja arkista melankoliaa. Laulujen tekstit ovat rytmisesti ja lyyrisesti erittäin sujuvia kuvauksia eroista ja yksinäisyydestä, mutta kärsivät hieman tekijänsä kasvottomuudesta. Trion musiikki soi varmalla otteella ja kokoonpanon kokoon nähden mukavan täyteläisesti. Myös sovitukset ovat sujuvia, mutta pienoista seikkailumieltä yhtyeeltä jää kaipaamaan. Tämä on tietysti makuasia, ja en ihmettele, vaikka yhtye esiintyisi jo lähitulevaisuudessa lähiökuppiloita huomattavasti suuremmilla areenoilla.
RADICAL NINJA
www.myspace.com/radicalninjaband
Radical Ninja laittaa rillit vinoon, ottaa vähä-älyisen ilmeen kasvoille ja ryhtyy hommiin. Yhtyeen kehitysvammainen rock löytää idiotismista elinvoimansa, mutta onnistuu osoittamaan saman aikaisesti jonkinlaista tiedemiehille toistaiseksi tuntematonta älykkyyden muotoa. Äkkiväärästi tempoilevasta ja riitasointisesta autotallirockista tulevat mieleen muiden muassa Bob Hund ja The Fall. Mutta ei Radical Ninja kumpaankaan orjallisesti leimaudu, vaan yhtyeellä piisaa energiaa ja tuoreita ideoita omasta takaa. Neliraitaisen kappaleet ovat kaikki mainioita omalla tavallaan, mutta nerokkaan bassolinjan vetämä Ballyhoo nousee lopulta korkeimmalle korokkeelle. Kappaleen trioli-breikit nostavat hienoa tunnelmaa entisestään. Vaikka puhtoisuus ei ole yhtyeen juttu, häiritsee demolla hieman äänityksen ja soitannan huolimattomuus, joka syö kappaleiden tehoa. Myöskään jälkituotanto ei ole mennyt ihan nappiin, vaan kompressori huojuttaa sointia paikoin kiusallisesti.
70 VIERAILIJAA
On todella kiva törmätä yhtyeisiin, jotka tekevät tyylillisesti ajanmukaista ja ”kansainvälistä” musiikkia mutta laulavat suomen kielellä. Varsinkin kun tekstit ovat hyvällä mallilla, kasvaa tarttumapinta ja omaleimaisuus välittömästi. 70 Vierailijaa soittaa varsin tyylikästä indierockia, jota voisi sen leijailevan yleistunnelman nojalla kutsua vaikkapa dreampopiksi, samassa mielessä kuin Lushia tai Cocteau Twinsia. Demon helmi on kaunis Tärkeintä on (puutarhanhoito), joka on tyylissään loistokappale. Tätä vastoin pirtsakka menopala Savustan Sut tuntuu olevan kuin eri yhtyeen tuotos ja se rikkoo hienosti kehiteltyä tunnelmaa. Kappaleiden sointiasuihin on paneuduttu mukavalla pieteetillä. Avausraidan lopun takaperoiset äänet ovat vain yksi osoitus tästä. Yleissoundiltaan demo on hieman ponneton, mutta tämä ei johdu näkemyksen puutteista vaan ainoastaan teknisistä ratkaisuista ja tietotaidosta. Jatkossa yhtye on lupa odottaa paljon, sillä jo nyt ollaan ihan kärjen tuntumassa.
SAMU SILVOLA
Samu Silvola on saanut soolouransa avaukselleen vakuuttavat yhteistyökumppanit. Levyn kitaroinneista vastaa monitaituri Jussi Jaakonaho ja flyygelin ääreen on asettunut Lenni-Kalle Taipale. Helsingin konservatorion jousisoittajat koristelevat Silvolan tunteikkaat ja keskitempoiset kappaleet eeppisiksi mahtiballadeiksi. Samu on herkkä ja sävykkäästi tulkitseva solisti, mutta kovinkaan omintakeista sanottavaa hänellä ei ole tarjottavanaan. Tunteellisuus on laulaja-lauluntekijän tuotannossa kaksi teräinen miekka. Yhtäältä se tarkoittaa mitäänsanomatonta kylmään kahviin itkemistä, mutta parhaimmillaan taitavasti laadittu, kiireetön ja pohdiskeleva melankolia on kaunista ja vakuuttavaa kuultavaa. On jokseenkin kuvaavaa, että hittihakuisen promo-levyn kolmas veto on riisuttu ja paljas tulkinta avauskappaleesta. Se on täysin turhaa, kyllä hitin haistaa muutoinkin. Ammattitaitoisuudessaan Silvola edustaa kuitenkin kuukauden ehdotonta huippua..
KORINA
Pohjois-suomalaisten metalliorkesterien korkea työmoraali on käsite. Keikoille ei mennä ennen kuin homma on riittävän tiukassa kuosissa, ettei soittotaidon arvostelulle jää sijaa. Tyylillisesti varsin monipuolista suomen kielistä metallia veivaavan oululaisen Korinan musiikissa trash- ja speed-riffit sekä melodiset kertosäkeet ovat mainiossa tasapainossa. Kappaleista löytyy mukavasti pureskeltavaa. Demon raidoista Viinamäki jättää pysyvimmän jäljen. Yhtyeen soitosta on vaikea löytää moitteen sijaa, ja erityisesti rumpalin ketteryys ja tarkkuus herättää kunnioitusta. Välillä lauluosuudet meinaavat jäädä tiukan tykityksen jalkoihin, ja ne ovatkin sanoitukset ohella osaavan yhtyeen arveluttavin lenkki. Kovin muuntautumiskykyistä kuvaa itsestään Korina ei tällä äänitteellä anna, mutta leipälajissaan yhtye on erittäin varteenotettava tekijä.
BLACKOUT CORPORATION
Pantera, Metallica, ei, kyseessä on riihimäkeläinen Blackout Corporation. Riuskasti paiskivan trion musiikillinen viitekehys on siis eräänlainen southern metal. Yhtye kaahaa melko orjallisesti esikuviensa hengessä, mutta se tekee tämän varsin taitavasti ja ammattitaitoisesti. Kitaratyöskentely on soolot mukaan lukien vakuuttavaa kuultavaa, rytmipuolella on mukavasti groovea, ja maukasta china -peltiä tarjoillaan juuri oikeissa kohdissa. Nokkamies Rayburn sortuu etenkin puhtoisimmissa laulutulkinnoissaan hienoiseen yliyrittämisen, mutta kovemmin laulaessaan homma hoituu huomattavasti luontevammin. Demon kaksi viimeisintä kappaletta antavat viitteitä yhtyeen muuntautumiskyvystä. Tiukalla mallilla oleva tykitys kaipaisi vielä lisää substanssia ja omaperäisyyttä. Osoittakaa kuitenkin seuraava äänitteenne metalliosastolle, kiitos.
THE MAYTOLES
The Maytoes soittaa melankolista ja atmosfääristä rockia Coldplayn ja Dovesin hengessä. Tällainen delay-kitaroihin, synamattoihin ja falsettilaulun voimaan luottava suorapuheinen tunteilu onnistuu vakuuttavasti vain ani harvoilta ilman, että se kuulostaisi kornilta. Nämä lähtökohdat huomioon ottaen The Maytoles työstää stadion-indien johdannaistaan kuitenkin varsin asiallisesti. Solisti Matti Perälällä on mukavan pehmeä laulusoundi, ja hänellä on aksentti myös hyvin hallussa. Kappaleet ovat tasavahvoja, massiivisia ja keskitempoisia, mutta kovinkaan omaperäisiksi tai melodisesti poikkeuksellisiksi niitä ei voi sanoa. Erityisesti äänitteellä ilahduttaa kuitenkin sen yleissointi ja tuotanto, mikä on ensidemoksi erittäin korkeatasoista. Myös sovitukset ovat hallittuja, eikä kappaleita ole soitettu liian täyteen. Yhtye tarvitsisi vielä annoksen lisää draivia, ja sen soisi paneutuvan vielä hieman omaan identiteettiinsä. Tämän myötä siitä voi kehittyä vahva tekijä.
IX DISEASES
Melkoisen sankarillisella otteella lahtelaisyhtye takoo metallista rockiaan, joka on tiukassa jyräävyydessään vakuuttavaa kuultavaa. Pepen karismaattiset vokaaliosuudet vievät maneeriensa osalta tunnelmaa hivenen kohti grungea, mutta kitarat soivat kauttaaltaan metallisesti tuoden paikoin mieleen jopa Iron Maidenin. Demon parhaat palat tarjoillaan oikeaoppisesti heti kättelyssä. Frozen God on komea, eeppinen biisi, jonka aikana keretään tunnelmoida monenlaisissa maisemissa. Onpa kappaleessa mielenkiintoinen miksauskikkakin: väliosassa rummut ekvalisoidaan ohuiksi ja panoroidaan hetkellisesti toiseen kanavaan. Tämä on vain yksi osoitus yhtyeen ammattitaidosta. Alituisena vaarana kuitenkin on, että yhtye hukkuu monien kaltaistensa joukkoon. Koska näin valmiista yhtyeestä on kysymys, kannattaisi nyt kehittää pidemmälle omaa näkemystä näistä lähtökohdista.
FIVE MINUTES FOR MYSELF
www.myspace.com/fiveminutesformyself
Helsinkiläinen FMFM ei ainakaan vielä jätä merkkiänsä rockhistoriaan, vaikka se saatekirjeen perusteella näin toivoo ja kenties uskookin. Tummasävyistä, keskiraskasta rockmetallia soittavalta viisikolta löytyy mukavasti asennetta ja taitoa, mutta kovinkaan unohtumattomia hetkiä yhtye ei vielä ole valmis tarjoamaan. Yhtye on ladannut demon avaavaan Ms. Sandmaniin suurimman kunnianhimonsa ja esimerkiksi tahtilajin vaihtelu tuo siihen onnistuneesti lisää jännitettä. Muutoin kappaleet ovat keskitasoisia ja teknisesti moitteettomia ja niiden sovituksia on selvästi mietitty. Yksittäisenä elementtinä yhtyeen vahvin lenkki on laulajatar Mirellan puhdas laulu. Yhtyeen soisi tehtailevan nyt hänelle unohtumattomampia melodioita, sillä siihen kuitenkin tuntuu selkeästi olevan pyrkimystä.
FOR FUNERALS TO COME
Kerimäkeläisyhtyeen jytäkkä sijoittuu tyylillisesti jonnekin altsurockin, emon ja heavyn välimaastoon. For Funerals To Come tuntuu tavoittelevan musiikissaan äkkiväärien koukkujen ja melodisuuden tasapainoa, ja tämä ei ole sille lainkaan huono lähtökohta. Vaikka kunnianhimon puutteesta yhtyettä ei voi syyttää, ei poppaavasti käynnistyvän This City -kappaleen nykivä väliosa toimi aivan toivotulla tavalla. Hivenen siitä on aistivinaan yliyrittämisen makua. Kakkosraita Rejection/Obsession tykittää kauttaaltaan kovemmalla kädellä lähennellen tyyliltään jopa screamoa. Soitto yhtyeellä on varsin asiallisella tolalla ja solisti Jouni Raatikaisen korkealta kaartava lauluääni on yhtyeen tyyliin sovitettuna vibratofraseerauksineen persoonallinen ja sävykäs. Nuori yhtye työstä mukavan monipuolista tavaraa, joka on jo kakkosdemolla varsin potentiaalista materiaalia.
VIRGIN DREAM
Pääosin vasta 17 -vuotiaista sälleistä koostuva hämeenlinnalaisorkesteri tekee vaikutuksen taidollaan ja kypsyydellään. Grungen suunnasta vaikutteita hakevaa särörockia soittavan porukan iän voi päätellä ainoastaan solisti Valtterin äänestä, joka on vielä poikamaisen ohut mutta muutoin varsin pätevä instrumentti. Yhtyeen soitto rullaa kuin vanhemmillakin tekijöillä ja varsinaisia lapsuksia ei löydy demon kolmesta biisistäkään. Tyyliltään voimasointuriffeihin pohjautuvia vetoja voisi kutsua niiden tummasävyisessä angstissaan nuorisomusiikiksi, mutta sitäpä suurin osa rockista on. Kypsyttely tuonee yhtyeen musiikkiin lisää sävyjä ja nyansseja. Kitara osastolle toivoisi esimerkiksi lisää soinnillista variaatiota, nyt säröpolkimet ovat kokoajan ja ihan suotta päällä. Porukan oma identiteetti on selkeästi vasta kehittymässä, mutta varsin terveellä ja virkeällä pohjalla ollaan.
OPETUSLAPSET
Opetuslasten äänitteen mukana tulleessa saatteessa oli sangen vähän informaatiota yhtyeestä. Kyseessä on joka tapauksessa polveilevaa ja runollista suomenkielistä rockia soittava yhtye. Tyylilliseksi vertailukohdaksi mieleen nousee esimerkiksi Hassisen Kone, joskin Opetuslasten soundi on hieman juurevampi ja bluesimpi. Omaperäiseksikin tätä voi kutsua, mutta ei kovinkaan ajanmukaiseksi. Muhkeilla kiippareilla pulskistettu kitarayhtye soittaa varsin taitavasti ja tanakasti, ja vaikka äänite on tallennettu livenä, käy kupletin juoni varsin hyvin selväksi. Solistin honottava ja epävireinen laulutapa häiritsee kokonaisuutta jonkin verran, mutta osaksi tämä menee kai olosuhteiden piikkiin. Ihan mielellään tätä kuuntelee jatkossa lisääkin. Seuraavaksi hiotumpi studioäänite?
ABSURDIST
Hämenkyröläinen Absurdist kuvailee musiikkiaan kikkapunkiksi. Tuota määritelmää on turha lähteä korjailemaan. Porukka kaahaa paikoin jopa hc:n vimmalla, mutta karkaa aina tilaisuuden tullen äkkivääriin poukkoiluihin. Temmot ja tahtilajit vaihtelevat, riffit ilmaantuvat usein kuin tyhjästä ja kappaleet sisältävät paljon instrumentaaliosia. Laulut hoidetaan kahteen mieheen huutamalla. Vaikka yhtye kutoo rönsyilyt varsin tiukasti yhteen, ei pieni ilmaisun kiteyttäminen tekisi yhtyeen musiikille pahaa. Esimerkiksi melodisesti vahvimpaan Window Pains -kappaleeseen onnistuneesti ideoitu viulu jää suotta mättämisen jaloissa kuriositeetiksi, vaikka sille olisi voinut pedata enemmänkin tilaa. Kitaroiden epävireisyys häiritsee myös muutamaan otteeseen. Kyseessä on joka tapauksessa teknisesti osaava ja mielenkiintoinen yhtye, jolta odottaa jatkossa mielellään lisää materiaalia.
LOJOHH
Yhteiskunnallista metallipunkia soittava LOJOHH on oikealla asialla. Hieman tässä sinänsä asiallisessa paahdossa häiritsee se, että kun sanoma väännetään – kuten kyseessä olevalle genrelle on usein tapana – rautalangasta, ei lyriikoista tahdo löytyä minkäänlaista lyyrisyyttä tai kiehtovuutta. Sanoitusten ja laulutulkintojen ontumista äänekoskelaisyhtye paikkaa vimmatulla energiallaan, joka tipauttaa monta saman sarjan kilpailijaa kilometrien päähän. Erityisesti rumpalin tatsi on perhanan tiukka. Huudon ja laulun vuorottelu on myös onnistunut ratkaisu pelkän karjumisen sijaan ja se saa kuuntelemaan kappaleita tarkkaavaisemmin. LOJOHH ei ole muutoinkaan kaikkein tyypillisin lajinsa edustaja, joten mielellään sitä kirittää entistäkin komeimpiin suorituksiin. Sävellyksenä onnistunein veto muita kappaleita astetta polveilevampi Rahalla Saa.
RAUTAKANKI
Oululainen Rautakanki jatkaa merikaupungin metelirockin kunniakkaita perinteitä. Yhtye on selkeästi Radiopuhelimensa kuunnellut, mutta aivan yhtä rytmisesti tiukasta väännöstä ei ole kyse vaan soitannassa on astetta suoraviivaisempi punkmeininki. Tästä huolimatta perässä hiihtämisen meininki yhtyettä kiusallisesti leimaa. Mikä voisi olla uusi rankkuus? Treenikämpällä itse tehty demo soi pannahisen diskanttivoittoisesti eikä jytise lainkaan. Potkivuutta tällainen pirullinen angstirock kovasti tarvitsisi täysillä toimiakseen. Melodiaton ja sanoja väkinäisesti venyttävä laulu toimisi varmasti paremmin äärimmilleen vietynä. Näin puolihuolimattomasti laulettuna rankkoja, groteskilla huumorilla ladattuja tekstejä on hieman vaikea omaksua. Petkeleen junnaava psykedelia toimii muita kappaleita paremmin ollen demon kiinnostavinta antia. Sellaista kuuntelisi mielellään enemmänkin.
PAHA SUSI
Erilaisuus ja omintakeisuus tunnutaan liittävän usein musiikintekemiseen täysin perusteetta vain siksi, että kyse on itseilmaisusta. Kun suomalainen jössikkä kertoo kuuntelevalle yleisölle mielenliikkeensä suorin sanoin, voi sitä kai hyvällä syyllä pitää poikkeuksellisena persoonallisuuden osoituksena. Mutta kun kotkalainen Paha Susi tähdentää saatekirjeessään musiikin omaperäisyyttään, on näiltä huhuilta parempi katkaista väärinkäsitysten välttämiseksi siivet. Kysymys on nimittäin varsin perinteikkäästä ja maskuliinisesta härmäläisrockista, tosin pätevästi toteutetusta sellaisesta. Kolmas Nainen lienee yhtyeen suurin innoittaja. Yhtyeen soitto on erittäin tiukkaa ja soundit toimivat loistavasti. Etenkin avausraita Paha Saa Palkkansa saa sävykkyyttä heleistä akkareista. Yhtyeen heikkoudeksi koituvat yhdentekevät tusinasanoitukset, jotka pursuavat kliseisiä kielikuvia paheista ja murheista.
VERSUS ALL
www.myspace.com/ilmaistaviinaa
Helsinkiläinen trio ymmärtää brändäyksen päälle. Yhtyeen demo on pakattu näyttävään digipak -koteloon ja MySpace -sivustollaan yhtye lupaa ilmaista viinaa. No viina jää tietysti katteettomaksi lupaukseksi, ja se olennaisin, eli musiikki on yhtyeellä vielä kehitysasteella. Yhtyeen punkahtava katurock on kiusallisen tavanomaista ja keskinkertaista kaikilla osa-alueilla, vaikka se hetkittäin ihan mallikkaasti soikin. Kolmesta kappaleesta Hello Goodbye toimii parhaiten. Yhtye tarvitsisi soittoonsa annoksen lisää tiukkuutta ja solisti Niko Ailamo laulutulkintoihinsa lisää tarkkuutta. Parhaimmillaan laulun energia välittyy kuitenkin jo varsin mukavasti. Porukasta aistii tekemisen rennon asenteen, ja demon soundeissa on kiitettävästi rouheutta. Lisäpaneutumisella ja treenillä yhtye astunee askeleen eteenpäin. Odotellaan lisää materiaalia vuoden karenssiajan jälkeen
VILI K
Soundin demopalstalle on löytänyt tiensä yllättävän harva hiphop -demo musiikkityylin suosioon nähden. Siksipä Vili K:n demo tuo mukavaa vaihtelua metallin ja hardrockin dominoimaan joukkoon. Demon avaava Mun Elämä hyödyntää todella hienosti kaunista pianoluuppia. Tätä seuraava Sininen perustuu melko samankaltaisiin lähtökohtiin soveltaen Rhodes -sähköpianon soundia. Myös biitit toimivat kauttaaltaan mukavasti, vaikka soundit hieman tunkkaiset ovatkin. Rakenteellisuuden tuntua ja draaman kaaria voisi kappaleissa sen sijaan olla enemmän, nyt kappaleet eivät oikein tunnu etenevän mihinkään. Vili K:n sujuva flow huokuu hieman liian ilmeisesti pilven polttelun aiheuttamaa masentuneisuutta ja siitä seuranneita henkilökohtaisia ongelmia. Pieni yhteiskunnallinen ja yleismaailmallinen ote ei tekisi teksteille pahaa. Levyn mainospuheet ovat kuuntelun kannalta ärsyttäviä.
HITTEGODS
Kun Hittegod -niminen yhtye nimeää demonsa Flower Poweriksi tulee mieleen väistämättä ensimmäisenä ruotsalainen hippifolkyhtye. Näin ei kuitenkaan ole, vaan lajina on erittäinkin perinteinen ruisleipärock AC/DC:n ja CCR:n tyyliin. Kilpailijoita tässä lajissa riittää, ja Hittegod voi hyvällä syyllä pitää vahvuutena yhtyesoittoaan. Sen vahvin yksittäinen lenkki on rumpali HP Nummelan samanaikaisesti rento ja tiukka soitto, mutta myös basso pärisee mukavasti. Mutkattomasti ja pätevästi kitaroivan Mikko Lähdeojan kireä ja väkinäisesti rouheutta tavoitteleva laulu on sen sijaan melkoisen tuskallista kuunneltavaa. Se syö paljon viehätystä vilpittömän yksinkertaisesta vuosikertarokkauksesta. Neliraitaisen kappaleet ovat ihan mainioita riffittelyjä, joista ylväimpään liitoon nousee majesteettinen Eye For The Eye.
VAPAAT KÄDET
Vapaat kädet on selvästikin Eppu Normaalinsa kuunnellut. Simppelin ja duurivoittoisen voimasointuriffittelyn lomaan veistellään riimejä vaikka väkisin. Kliseiset ja arkiset tekstit sisältävät paikoin sellaista sanahelinää, että korvia meinaa alkaa kuumottamaan. Yhtyeen sanoitukset onnistuvat parhaiten humoristisimmillaan, ja se ei ole välttämättä vain hyvä merkki. Soitannallisesti porukalla on asiat kohtuullisella tolalla, mutta lisää tiukkuutta ja sävykkyyttä kokonaisuus vielä kaipaisi. Säröpedaalit ovat myös suotta kokoajan päällä, sillä se ei yksin vielä takaa musiikin munakkuutta. Homma kaatuu viimeistään solisti Jasun vokaaleihin, joista puuttuu sekä herkkyys että todellinen uskottavuus. Yhtyeen soisi asettavan seuraavissa tuotoksissaan rimaa vähän korkeammalle, kyllä ne onnistumisen sieltä sitten tulevat.
DEREK SINDEL ROCKBAND
Derek Sindel Rockband edustaa ainakin itselleni sellaista käyttömusiikkia, jolla voi olla parhaimmillaankin vain yksi funktio. Tällainen sähkökitaratriolla vedetty itseriittoinen ja machoileva perusblues toimii parhaiten yllätyksenä, silloin kun humalainen kepittäjä menee kesken illan pyytämättä baarin nurkkaan ja onnistuu promillemäärään nähden epätodennäköisesti pysymään pystyssä muutaman bluesnumeron ajan. Tällöin soittajia voi kehua hyvästä asenteesta. Derek Sindel osaa bluesskaalan ja hänen sormet toimivat nauhoitushetkellä vielä melko hyvin. Taustayhtyeen komppi pysyy myös kohtalaisen tiukasti kasassa. Musiikin totaalisesta haastamattomuudesta johtuen huomion varastavat kuitenkin suomenkieliset sanoitukset, jotka ovat niin kliseisiä ja naurettavia kuin vain on mahdollista. Laulaja tulkitsee lyriikkansa väkinäisesti röyhennellen, mikä ainakaan ei lisää niiden viehättävyyttä.
ENERHCY
Vaikka Enerchy viittaa nimessään energiaan ja anarkiaan, ei kumpaakaan oikein tahdo löytyä riittävästi yhtyeen musiikista. Porukka kaipaisi soittoonsa melkoisesti lisää varmuutta ja draivia, ja tyylillisesti yhtyeen musisointi on kaukana shokeeraavasta tai haastavasta. Varsin turvallisesti ja mielikuvituksettomasti tässä tallustellaan 1970- lukumaisen kevythevin ja powerpopin maisemissa, tosin kappaleet ovat yksinkertaisuudessaan verrattavissa simppeleimpään purkkapoppiin tai punkkiin. Demon päättävä hevanderi Who Killed Laura Palmer on kuin eri yhtyeen repertoaarista, kappale on oikeasti pelottava. Tomi Korkiakankaan tulkinnallisesti jäykkää ja epävireistä laulua rasittaa entisestään tankero-aksentti. Viesti on yksinkertainen: parempia biisejä ja lisää treeniä tarvitaan vielä rutkasti.