25 vuotta höpsismiä, juopottelua, kepposia ja sulaa hulluutta – juhlahaastattelussa Eläkeläiset!

Timo Isoaho

25 vuotta humpannut Eläkeläiset on kasvanut kansalliseksi instituutioksi, joka kokosi viimeisimmän studiolevynsä vierailijakaartiin toista sataa eturivin suomalaismuusikkoa. Tässä haastattelussa yhtyeen perustajajäsenet Onni ja Martti Waris kertovat muun muassa höpsismistä, rasismin vastustamisesta ja siitä, kuinka he alkavat itse muuttua laulujensa aiheiksi. Ja esittävät julkisen anteeksipyynnön.

Teksti: Mikael Mattila

Sanotaan tämä nyt vielä: Eläkeläiset on se musiikillinen vientituote, jonka me suomalaiset ansaitsemme.

Asetelma on kuin klassisen narrin. Humppayhtye roikkuu jonkinlaisina yhtenäiskulttuurin rippeinä kansallisen alavatsan harmaantuvassa karvoituksessa, ja se saapuu näennäisesti hillittyjen verkostoitumiskokkareiden keskelle umpijurrisena osoittamaan, millaisia ”me” oikeasti olemme. Kun vain tarpeeksi saamme verkostoitumisöljyä koneistoon.

Enkä nyt tarkoita, että Eläkeläisten railakas olemus edustaisi aukottomasti jotakin ”suomalaisuutta”. Ainakaan tänä päivänä, kun ihmiset tenuttelevatkin yhä vähemmän. Pikemminkin se karnevalisoi kaikenlaisen poseeraamisen ja tärkeilyn ja heittää lekkeriksi tilanteissa, joissa ei näennäisesti saisi.

Esimerkki: euroviisukarsinnoissa Eläkeläiset hioo live-esitystään kiltisti harjoitus toisensa jälkeen, mutta kun kamerat käynnistyvät, alkaa perinteinen sekoilu. Lassi Kinnunen nousee haitareineen pöydälle ja Onni Waris hakkaa urkuaan vasaralla. Tästä ei tietenkään ollut koreografiassa sovittu.

Tai kun bändi lähtee keikalle Kuopion kaupunginorkesterin kanssa, uhkaavat orkesterimuusikot mennä lakkoon protestina humppaajien reippaille otteille.

Takavuosina bändi taasen haki vuosikaudet apurahoja ulkomaankiertueisiin tuloksetta. Kiitokseksi musiikkivientitahoille se lähetteli Saksan-rundeiltaan törkeitä postikortteja. Kun apurahainstituutiot lopulta oivalsivat Eläkeläisten vientipotentiaalin, kieltäytyi bändi viimeiseen asti vastaanottamasta kiertuetukia – kunnes heille toimitettiin esitäytetty lomake nenän eteen. Ja rahaa lopulta tuli.

”Onhan tämä ollut aika absurdia”, yhtyeen taiteellinen johtaja Onni Waris nauraa Tampereen Telakka-baarin nurkkapöydässä.

Kuva: Pekka Jokinen

Lyhyt kertaus yhtyeen syntyhistoriasta: lähes kaikki Eläkeläisten jäsenet ovat tuttuja 1980-luvun puolivälissä perustetun, joensuulaisen punkbändin Kumikamelin riveistä. Bändillä on ollut taipumusta lukuisiin sivuprojekteihin, ja rock-klassikoita suomenkielisinä humppaversioina esittävän yhtyeen piti olla vain yksi sellainen.

No, näinhän ei tietenkään tapahtunut, ja eräänä keikkailtana vuonna 1993 alkanut vitsi riistäytyi täysin käsistä. Eläkeläisistä tuli koko kansan suosikki, ja Kumikameli jäi kulttibändiksi.

”Pitää muistaa, että me olemme kuitenkin aina pitäneet tämän touhun harrastuspohjalla”, Martti Waris selventää pitkää uraa.

”Aina, kun homma on meinannut käydä liian ammattimaiseksi ja keikkoja on tullut liikaa, on pidetty taukoa”, Onni Waris jatkaa.

”Ja kun meidän keikkoihin liittyy se ryyppääminen niin perkeleen olennaisena asiana, niin eihän sitä kestä. Ei sitä kestä itse, ei perheet, ei kukaan. Siitäkin on hyvä pitää paussia!”

Kenties juuri tauot ovat pitäneet Eläkeläisten keikkatoiminnan freesinä. Sen keikat ovat edelleen ihanan kahjoja, arvaamattomia ja ilmaisullisesti räjähdysherkkiä. Kun bändi hokee lukemattomissa haastatteluissa, että ”keikoilla voi tapahtua mitä vain”, on sitä kerrankin helppo uskoa. Settilistoja bändillä ei ole koskaan ollut.
Onni Wariksen mielestä Eläkeläisten eduksi on koitunut se, ettei heidän keikoillaan ole suurempaa tulosvastuuta.

”Jos myö ollaan lavalla pelti kiinni ja tehdään jotain musiikinomaista metakkaa, niin se on ihan ok. Mutta jos olemme lavalla ihan timanttinen, raivokkaan hyvin yhteen soittava yhtye, niin sekin on ihan ok!”
– Onni Waris

”Jos myö ollaan lavalla pelti kiinni ja tehdään jotain musiikinomaista metakkaa, niin se on ihan ok. Mutta jos olemme lavalla ihan timanttinen, raivokkaan hyvin yhteen soittava yhtye, niin sekin on ihan ok!”

”Tässä touhussa yllättää hyvin usein itsensäkin”, Martti Waris tokaisee.

Eläkeläisten kehityskulku on ollut kuin millä tahansa vuositolkulla kiertäneellä rockbändillä: ensin se könyää Saksassa kylmänkosteita squatteja ja nukkuu yöt autossa. Viinaa kuluu tolkuton määrä, autot hajoilevat ja jäsenten mielenterveys on kovilla.

Sitten se nousee yhä isommille lavoille, soittaa Wacken-hevifestivaalilla, päätyy euroviisukarsintoihin ja – yhtenä viimeisimmistä tempauksistaan – toteuttaa Humpfonia!-nimisen minikiertueen Kuopion kaupunginorkesterin ja Jari ”Yari” Knuutisen kanssa.

Eläkeläisistä on kasvanut legenda ja käsite, joka ulottuu kulttibändin tuolle puolen. Sillä on kyllä omat eriskummalliset harrastajansa (kuten he, jotka saapuvat keikoille lätsiin ja tweed-takkeihin pukeutuneina vetämään loputonta letkajenkkaa), mutta bändin todellinen kulttuurillinen merkitys paljastuu, kun sen viimeisimmälle studioalbumille Humppa of Finland päätyy vierailemaan kolminumeroinen määrä kotimaisen rockin ja popin tekijöitä.

On vain ja ainoastaan ihanaa, että samalla levylle on saatu mukaan esimerkiksi Antti Tuisku, Paula Vesala, Wimme Saari, Kalle ”Loiriplukari” Taivainen ja Läjä Äijälä. Olkoonkin, että vain kilisyttämään triangelia. Humppa of Finlandin myötä Eläkeläiset tuli kuin vahingossa luoneeksi kotimaisen popin Suomi 100 -monumentin. Se jos mikä on saavutus!

”Meidän kaikki toimintammehan perustuu höpsismiin”, kuuluu Onni Wariksen yksiselitteinen summaus. Sitten hän selittää, miten menetelmää soveltaen Humppa of Finland sai vierailijakaartinsa.

Nightwishin Kai Hahto oli tuuraamassa yhdellä Saksan-keikalla. Pyysimme häntä mukaan myös Nummirockiin, mutta hän ei päässyt. Sitten kysyimme häntä soittamaan levylle, mutta aikataulut pettivät. Sanottiin sitten Kaille, että soita vaikka triangelia!”

Idea lähti nopeasti lapasesta: humppakuomat oivalsivat lähteä kaivelemaan puhelintensa osoitekirjoja ja kutsumaan muitakin soittajakollegoitaan lähettämään triangeliterveisiä levylle.

”Sitten saimme tutuilta yhteydenottoja, joissa kyseltiin, miksei heitä ole pyydetty mukaan”, Martti Waris nauraa.

”Miksausvaiheessa ruvettiin sitten pähkäilemään, että mitä helvettiä myö näille kaikille kilahduksille tehdään! Se oli ihan järjetön kaaos”, Onni mutisee.

”Ensin se meni ihan loogisesti, että Nightwishin biisillä on Kain ja Tuomas Holopaisen kilahdukset, ja Sunrise Avenuen biisillä Samu Haberin. Mutta sitten piti ruveta soveltamaan vaikka jonkun biisin teeman mukaan, että kuka kilauttaa missäkin. Vaikeimman kautta tämäkin piti tehdä!”

Lopulta kaikki kilahdukset pääsivät levylle – paitsi yksi.

”Esitämme tässä julkisen anteeksipyynnön (Eppu Normaalin basistille) Ruusukallion Samille”, Martti pahoittelee.

”Tajuttiin vasta jälkikäteen, että hän oli ainut, joka unohtui laittaa levylle! Hävetti niin perkeleesti! Ei myö vasiten!”

Pannaan kömmähdys harrastelijuuden piikkiin.

Eläkeläiset vuonna 1994 Tallinnassa. Kuva: Joose Berglund.

Humpan sanoituspuolta harva viitsii ottaa erityisen vakavissaan. Niissä muun muassa humpataan. Siis silloin, kun ei jenkata.

Teksteistä enimmäkseen vastaava Onni Waris analysoi hengentuotoksiaan näin:

”Tekstejä kirjoittaessa tulee sellainen Arto Paasilinna -olo: jalostetaan sitä yhtä ja samaa pienellä finessillä. Että aiheita voi aina vähän muutella, mutta kertosäkeessä pitää sitten aina laulaa että ’humpatkaa’ tai ’humpataan’.”

”Joskus on käynyt niinkin, että mie oon tehnyt jonkun tekstin ja juhlinut, että tulipa tehtyä hyvä teksti – ja sitten tajunnut, että myöhän ollaan levytetty tämä biisi jo!”
– Onni Waris

”Tässä vaiheessa kappaleiden nimet alkavat olla jo ongelma, kun se ’humppa’ pitää kuitenkin aina jossain muodossa tunkea niihin”, Martti Waris hekottaa.

”Ja tässähän hiljattain kävi niin, että sie (Onni) ja Tapio (Santaharju, rumpali) kirjoititte molemmat samaan biisiin tekstin!”

”Joo, se oli In the Army Now. Ruvettiin sitten arpomaan, että kumman tekstiä käytetään”, Onni vastaa.

”Ja joskus on käynyt niinkin, että mie oon tehnyt jonkun tekstin ja juhlinut, että tulipa tehtyä hyvä teksti – ja sitten tajunnut, että myöhän ollaan levytetty tämä biisi jo! En kyllä nyt muista, että mikä biisi se oli…”

Luetaanpa Eläkeläisten surrealistista maailmaa kuitenkin hetki tosissaan.

Kappaleiden aiheina seikkailevat seniorit ovat jumiutunet jonkinlaiseen lama-ajan limboon, jossa tarjouskahvin hörppimisen ja sota-ajan muisteloiden lomassa elämän merkitys ja sisältö koostuvat hysteerisestä tanssaamisesta ja bingossa ravaamisesta. Menovesi naukkaistaan povitaskusta, ja onni on kainaloon kaapattu mummo.

Eläkeläisten eläkeläiskuvaus on tänä päivänä jo jopa nostalginen, koska siinä esiintyvä mielikuva eläkeläisistä on suunnilleen yhtä vanha kuin bändi itse. Nykypäivän suurten ikäluokkien eläkeläiset lomailevat rantatonteillaan pitkälle syksyyn ja pakenevat talveksi etelän maihin vailla huolta perintörahojen jaosta.

”Biisien peruspaketti on jämähtänyt sinne 1950–60-lukujen kieppeille. Se oli sitä aikaa, kun maaseudullakin oli vielä elämää ja kyläkauppoja”, Onni Waris myöntää.

”Tekstien ensisijainen pohjavire on tietenkin vanhojen ja menneiden aikojen ylistäminen: ennen kaikki oli paremmin. Että jos ennen oli kallista, niin nyt on vielä kalliimpaa! Mutta kyllä ne paheksumisen aiheet muuttuvat ajan mukaan. Räppi on tietenkin yksi moderni asia, jota biiseissä erityisesti paheksutaan!”

Eniten huumoria Warikset repivät siitä, että he ovat itse alkaneet muistuttaa laulujensa aiheita.

”Me eletään itse tätä samaa elämää: meillä on ukkoja, joilla on pysyviä lääkityksiä ja omat vanhemmat ovat kokeneet jo kaikenlaista veritulppaa”, Onni luettelee.

”Ja sitten oma arki alkaa olla semmoista, että sitä yllättää itsensä kaupan kassalta rupattelemasta kassahenkilön kanssa. Sehän on ihan klassista vanhojen ihmisten touhua: vaikka olisi sata ihmistä S-Marketissa jonossa, niin aina joku papparainen tai mammarainen jää höpöttämään jotain myyjälle, vaikka jokainen solu siinä vaivaantuneessa myyjässä huutaa, että ”mee ny ukko vittuun siitä”! Sitten kun sitä tekeekin itse, niin kyllä se hävettää, mutta tuntuu samalla siistiltä!”

Pohjimmiltaan Eläkeläisten tekstit ovat kuitenkin olleet ”silkkaa puutaheinää”, sanoo Onni Waris.

”Kumikamelin tekstien liikkeellepaneva voima on kiukku, mutta Eläkeläisten tapauksessa ei voi lähteä paasaamaan!”

Tästä huolimatta Eläkeläisetkään ei ole malttanut pysyä täysin kannanottojen ulkopuolella. Pari vuotta sitten se painatti pakolaiskriisin yhteydessä satsin rintanappeja, joissa luki ”humppa against racism”.

Ottaen huomioon, miten poppareiden kaikki edes etäisesti yhteiskunnallinen kommentaari on varattu tiettyjen artistien yksinoikeudeksi, ja miten Eläkeläisten fanikuntaan kuulunee kaikenkarvaista humpan ystävää, tuntui pieni ele yllättävän raikkaalta ja ryhdikkäältä.

Luonnollisesti kannanotto poiki myös kaunopuheisen internet-keskustelukulttuurin mukaisia kommentteja siitä, miten humppakuomistakin oli tullut nyt suvakkeja. Miksi kannanotto tuntui tärkeältä?

”Ei tuollaista paskaa tarvitse kenenkään sietää”, Onni vastaa.

”Kyllä sen voi tehdä selväksi”, Martti säestää.

”Vaikka me ollaan hankalia ja mulkkuja ehkä toisillemme, niin kyllä myö omasta mielestämme ollaan silti hyvisten ja valon puolella”, Onni jatkaa.

He muistelevat omituista tilannetta muutaman vuoden takaa Helsingin Virgin Oilista:

”Sinne oli eturiviin tullut joku kolmen skinin partio, joiden ainut tarkoitus sillä keikalla oli yllyttää jengiä tappeluun. Keikka pistettiin poikki, ja vartijat ja poliisi tulivat paikalle. Piti tuulettaa koko tila pippurikaasun takia!”
– Martti Waris

”Sinne oli eturiviin tullut joku kolmen skinin partio, joiden ainut tarkoitus sillä keikalla oli yllyttää jengiä tappeluun”, Martti kertoo.

”Keikka pistettiin poikki, ja vartijat ja poliisi tulivat paikalle. Piti tuulettaa koko tila pippurikaasun takia! Lopulta saatiin keikka vedettyä kuitenkin loppuun asti.”

”Kyllä myö tehdään aika selväksi, että tuollaiset ihmiset eivät ole meidän keikoille tervetulleita”, Onni jatkaa.

Kannanotoista huolimatta humppajengi on aina tavannut sukeltaa huonon maun syvään päähän. Muistuu mieleen eräskin klassikkoanekdootti takavuosilta: ennen jotakin varhaista Saksan-keikkaa bändille oli teroitettu, että välispiikeissä saa lasketella ties mitä soopaa, mutta natseista ja homoudesta ei tulisi vitsailla.

Tietenkin bändi aloitti keikan tervehdyksellä ”hello, you homo Hitlers!

Tästä huolimatta kukaan ei ole koskaan tuntunut varsinaisesti suuttuneen Eläkeläisten tempauksista. Sillä on – kuin narreilla yleensäkin – tietynlainen diplomaattinen immuniteetti soheltaa miten sattuu. Mitä nyt joskus ovat vanhemmat tulleet valittamaan, kun perhefestareiden päävalalla remuaa lauma ukkoja ympäripässään.

Onni Waris arvelee syyn olevan tilannetajussa, joka lienee hyvän komiikan ydin muutenkin.

”Mie ajattelen sen niin, ettei viestintä ole koskaan pelkkää sanojen peräkkäin laittamista. Jos kirjoittaa tekstarin ’sie oot täys kyrpä’ ja laittaa loppuun hymiön, niin se antaa helvetisti anteeksi! Jos asiat tekee hymyssä suin ja ilman aggressiivisia elkeitä, niin kyllä kaikki tajuavat, mistä siinä on kyse. Tähän myö ollaan Eläkeläisten kanssa pyritty.”

Kerran Eläkeläisten sikailu on tosin meinannut käydä bändille kalliiksi: vuoden 2010 euroviisukarsinnoissa.

Bändi oli selviytynyt karsintojen finaaliin, ja sitä pidettiin kisan ennakkosuosikkina. Lopulta Suomen edustajaksi Oslon viisuihin äänestettiin kuitenkin Kuunkuiskaajat.

”Onneksi”, puuskahtaa Onni Waris.

Bändiä ei hirvittänyt se, että sen käytös olisi ollut tilaisuudessa jotenkin ala-arvoista. Mutta joskus se on sellaista ollut, ja siitä on todisteitakin.

”Kun meistähän on se Suuri suomalainen juopottelukirja, josta tulee aina niitä päivitettyjä painoksia, ja sitten se Sekoilun ytimessä -dvd. Nehän on molemmat aivan kauheeta tavaraa”, hän jatkaa.

”Jos myö oltaisiin menty sinne Osloon, niin nuo kaikki olisi kaivettu lehdistössä esiin. Se kuran määrä olisi ollut niin kohtuuton, että se olisi varmasti hajottanut bändin ja meidän siviilielämämme: vanhemmat ja perheet olisivat hävenneet!”

”Selvittiin kuitenkin kuivin jaloin! Ihan hauska kokemus se karsinta oli”, Martti kiirehtii muistuttamaan.

Tuntuu, ettei humppadynamoa kykene yhteensattumista huolimatta hillitsemään edes yhtye itse. Se on pitänyt omia hautajaisiaankin useasti vuosien varrella, mutta silti jyske vain jatkuu.

Äijät nää ei lähde täältä mihinkään, äijät nää vain humppaa jyskyttää”, kuten kahdenkymmenen vuoden takaisessa, Humppamedia-nimisessä Kent-käännöksessä ennustettiin.

Onni ja Martti Waris eivät ole miettineet tulevaisuutta.

”Se me ollaan sovittu, että tällä kokoonpanolla mennään, tai sitten ei mennä ollenkaan”, Martti linjaa.

Hän viittaa nykyiseen viisikkoon, jossa soittavat Waristen lisäksi Petteri Halonen, Lassi Kinnunen ja Tapio Santaharju. Viimeksi mainittu liittyi neljä vuotta sitten takaisin bändiin, kun pitkäaikainen rumpali Kristian Voutilainen päätti keskittyä muihin bändeihin.

”Olemme ajatelleet, että tehdään tätä niin kauan kuin tämä on hauskaa”, Onni pohtii.

”Niin, ettei erikseen tarvitse vetää viinaa, jotta siitä tulisi hauskaa. Silloin se menisi väkinäiseksi puurtamiseksi ja känniseksi riitelyksi! Ja en minä halua keikkavälejä riidellä.”

”Ehkä se riitely on sitä ammattilaistouhua. Onneksi me olemme amatöörejä”, Martti Waris naurahtaa.

Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/18.