Musiikkitekniset uutuudet – instrumentit, äänenmuokkaajat ja äänitystekniikka – jättävät aina vahvan jäljen tallennettuun musiikkiin. Oikeastaan kaikki populaarimusiikki äänilevyn keksimisen jälkeen on ollut tekniikan musiikkia. Laitteilla tallennettua ja laitteilla soitettua.
Kuitenkin 1970-luvun lopulta alkaen, rumpukoneiden ja sekvensserien yleistymisen myötä, rockmusiikissa tapahtui mielenkiintoinen ilmiö: kun elektronisen laitteet ja soundit omaksuttiin musiikin tekemiseen, alkoi tekniikka myös opettaa ihmistä soittamaan.
Populaarimusiikin historiasta tunnettiin toki koneromantikkojen ajatuksia ja tekoja. Se oli omalla tavallaan keskeistä esimerkiksi Motown-levy-yhtiössä, jonka tavaramerkkisoundin sanottiin heijastavat moottorikaupungin tehdasmaista sykettä, sekä varsinkin 1970-luvulla kehittyneessä saksalaisessa krautrockissa. Mutta vasta 1980-luvulla koneromantiikasta tuli keskeinen osa rockin eetosta ja estetiikkaa. Välineestä tuli viesti.
Ensimmäiset rumpukoneet eivät olleet kovin kaksisia, mutta yleistyttyään ensin undergroundissa ne omaksuttiin nopeasti myös mainstream-musiikin tuotantoon. Jossain vaiheessa rumpalit yksinkertaisesti haluttiin korvata rumpukoneilla. Rumpukoneet edustivat uutta soundia ja elektronisten soittimien käyttö oli edellytys sille, että musiikki soundaa tuoreelta. Vai miksi rytmimusiikin jättiläiset Marvin Gaye ja Stevie Wonder olisivat käyttäneet 1980-luvun hiteissään rumpukoneita?
Rumpukoneiden ohella 1980-luvulla yleistyivät myös sekvensserit. Sekvensseri on laite tai tietokoneohjelma, jonka muistiin voidaan ohjelmoida erilaisia tapahtumia, kuten tietoa nuoteista ja niiden kestosta. Sekvensseri ohjaa muita laitteita, jotka toistavat sekvensseriin taltioidut tapahtumat. Sekvensserin esiasteena voidaan pitää arpegiaattoria, joka toistaa tiettyjä säveliä halutussa järjestyksessä, esimerkiksi kolmisointua ylös ja alas.
Suomalaisen iskelmämusiikin tuotantoa ja soundia tutkinut Juha Korvenpää on todennut, että kun Suomessa levytuottajat 1970-luvun lopulta lähtien pyrkivät vastaamaan maailmalla yleistyvään koneelliseen soundiin, ei Suomessa tarvittavia koneita vielä ollut. Piti tyytyä simulatioon, koneellisuuden tai mekaanisuuden jäljittelemiseen. Suomen oloissa sekvensserejä yritettiin aluksi matkia luovasti nauhanopeuksia muuttamalla. Kun osuuden soitti sisään puolet hitaammalla nauhanopeudella, kuulosti lopputulos normaalilla nopeudella sekvensseriltä!
Puhelinluettelon kokoisen hardware-sekvensserin muistiin voitiin tallettaa kokonaisia kappaleita joko reaali aikaisesti soittamalla tai erikseen ohjelmoimalla. Monet rumpukoneet ja sekvensserit osasivat kvantisoida reaaliaikaisesti soitetun oton tarkkaan, konemaiseen rytmiin. Sekvenssereiden ja rumpukoneiden yleiseksi käyttötavaksi muodostui kuitenkin luoda niillä sellaisia tekstuureita ja kuvioita, joita ihmiskädellä ei täsmällisesti pystynyt soittamaan. 1980-luvulla popmusiikissa syntyi eräänlainen muoti, jonka mukaan kappaleessa piti olla jokin sovituselementti, josta kuuli, että se ei ollut ihmisen soittama vaan koneella tehty. Musiikin piti kuulostaa mekaaniselta.
Konemaisuus kuului 1980-luvun rockissa paitsi rumpukoneiden ja sekvenssereiden käyttönä myös muun muassa siinä, miltä rumpujen haluttiin kuulostavan. Rummut voitiin soittaa metronomin kanssa klikkiin ja yhdistää koneilla tuotettuun ääneen, vaikkapa synabassoon. Mekaanisuuden vaikutelmaa korosti soittotyylin lisäksi silloin yleisesti käytetyt gate- ja kaiku-efektit, joiden ansiosta rumpujen ääni oli prosessoitu nyanssittoman ja teollisen kuuloiseksi. Konesoundeista ja konemaisesta soitosta tuli joksikin aikaa tavoiteltua kauttaaltaan pop- ja rockmusiikissa. Syntyi myös kokonaan uudenlainen elektronisen musiikin kulttuuri, tekno sekä industrial rock.
Koneet ja laitteet ovat vaikuttaneet soittamisen estetiikkaan monilla, osin tiedostamattomillakin tavoilla. Metatasolle konemaisuuden jäljittelyn vei suvereenisti yhdysvaltalainen post-jazz-orkesteri Pad Plus versioidessaan vuonna 2003 IDM-artisti Aphex Twinin Flim-kappaletta. Rumpukone-estetiikka oli junglen ja IDM:n myötä kehittynyt pikälti koneiden (ja myös grooven) ehdoilla tyystin ”oikeasta soittamisesta” poikkeavaan suuntiin. Kappaleella Pad Plus matkii tahallaan ”väärinkäytettyjä” koneita!
Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 5/2017
Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.
