”Levyllä on esimerkiksi yksi kappale, josta en tykkää yhtään” – A.W. Yrjänä kertoo soololevynsä synnystä

A.W. Yrjänä teki viimein soololevyn. Sitä tehdessään hänen ei tarvinnut miettiä, millaiselle jyräriffille syntymässä oleva kappale perustuu. Toni Keränen haastatteli Yrjänää Soundiin 3/24, tässä osio pidemmästä artikkelikokonaisuudesta.
2.4.2024 11:42

Jokainen, joka tuntee suomalaista rockmaailmaa vähänkään paremmin, tuntee varmasti myös A.W. Yrjänän. Hän on ollut esillä ennen kaikkea vuonna 1985 perustetun CMX:n keulakuvana, mutta on samaan aikaan kerännyt huomiota muun muassa kuusi runokirjaa ja yhden romaanin julkaisseena kirjailijana. Valtavirtamediassakin on tullut vierailtua kirjailija Juha Itkosen luotsaamaa Minun musiikkini -ohjelmaa ja kevään 2015 Master Chef VIP -kautta myöten.

Tietynlainen huippukohta oli viime syksyn Vain elämää -kausi, jossa Yrjänän rinnalla toistensa kappaleita olivat versioimassa muun muassa popsuuruudet Anna Puu ja Ellinoora, räppäri Hätä-Miikka ja Yrjänän läheisenä ystävänäkin tunnettu Kotiteollisuuden Jouni Hynynen.

Satojatuhansia katsojia keränneen ohjelman vaikutukset Yrjänän konkreettiseen arkeen ovat olleet kuitenkin vähäiset.

Vain elämää -julkisuus on tähän mennessä ollut sitä, että yksi rouva on alkanut puhua minulle kaupan jonossa ja bussikuski pyysi nimmarin. Että se on ollut julkisuuskokemus kyseisestä ohjelmasta, Yrjänä naurahtaa.

Oli miten oli, Yrjänän soolotoimintaan tulee nyt jatkoa kokonaisen levyn muodossa, kun julkaisunsa saa miehen debyyttisooloalbumi Heliografi. 10 kappaletta ja yhden bonuspalan sisältävällä levyllä soittaa muusikkoja, jotka nauttivat etenkin musiikkialan sisällä suurta arvostusta. Levyn tuottajana toiminut Erno Laitinen kuuluu hänkin soittajistoon kitaristina ja kosketinsoittajana ja on myös mukana tässä haastattelussa.

– Soitin levylle yhden melodiakitaran, mutta muuten olen tällä kertaa mukana vain biisinkirjoittajana ja laulajana, basson varressa tavallisesti nähtävä Yrjänä kertoo.

Kryptisyyttä vai ei?

Heliografi on selkeästi yhtenäinen kokonaisuus, ei pelkkä kasa erillisiä kappaleita. Ehkä selvimmin tämä tuntuu levyn lyriikkamaailmassa, vaikkei kyseessä olekaan selkeä teemalevy.

– Kyllä nuo kappaleet nivoutuvat toisiinsa sanoitusten osalta. Joku tietty yhden biisin termi esimerkiksi saattaa kommentoida toista termiä eri biisissä. Tällaisia siltoja saattaa löytää, kun levyä kuuntelee useita kertoja. Kyseessä on holvisto, jossa voi vierailla erilaisissa fiiliksissä ja aistia joka kerta eri asioita, Yrjänä maalailee.

– Kappaleiden kirjoittaminen sijoittuu aina johonkin tekijänsä elämän ajanjaksoon ja näidenkin kappaleiden teemat totta kai heijastelevat aina niitä asioita, joita on miettinyt ja yrittänyt oppia juuri siinä tietyssä tekovaiheessa.

Ajallisesti kappaleet ovatkin syntyneet laajan kaaren sisällä.

Isabel, Isabel ja Jumal’ahjo on tehty noin kymmenen vuotta sitten. Nimibiisi taas lähti syntymään vuonna 2019, Yrjänä valottaa.

– Noin puolet kappeleista on puolestaan tehty viime vuonna, mutta pari biisiä on tosiaan kulkenut demoversioina mukana läpi usean vuoden. Halusin muuttaa ne lopulta ikään kuin lihaksi. Ne ovat varmasti olleet myös sellaisia siemeniä siihen, että sitä haluaa tehdä albumin ilman pitkäaikaisen orkesterinsa heikkouksia ja vahvuuksia.

Palatkaamme tähän vinkkailuun ”pitkäaikaisesta orkesterista” myöhemmin. Tässä kohtaa on kuitenkin vielä hyvä keskittyä hetki siihen, millä ajatuksella Yrjänä lähti tekemään soololevynsä sanoituksia.

– Ainoa tietoinen pyrkimys oli se, että yritin kirjoittaa tunteellisesti auki olevia kappaleita – ettei niissä ole mitään kryptistä sumua päällä. Toisaalta hyvin harvojen näiden tekstien kohdalla konkreettisesti muistan, mitä olen ajatellut niitä kirjoittaessani, Yrjänä kertoo.

Tästä esimerkkinä Yrjänä nimeää levyn avaavan pianopohjaisen ja hymnimäisen Olisipa tie -kappaleen.

– Sen tiedän, että olen kirjoittanut sen viime syksynä, mutta tarkalleen minulla ei ole hajuakaan, milloin ja miksi. Ylipäänsäkin lyriikoissa on ehkä ollut kanavat auki alitajuntaan siinä mielessä, etten ole ollenkaan miettinyt, että nyt kirjoitan pop- tai rock-biisejä.

– Minuahan on kritisoitu vaikeaselkoisista sanoituksista, mitä toisaalta en ymmärrä ollenkaan, koska eihän sellaista kryptisyyttä oikeasti ole koskaan edes ollut! Välillä mieleen tulee Suomen vaikeimmaksi runoilijaksi mainitun runoilijan Paavo Haavikon turhautuneet sanat siitä, että eihän tämän suoremmin voi enää kirjoittaa, Yrjänä hymähtelee ärtyneisyyttä esittäen.

Toisaalta vaikkapa Vain elämää -kauden Yrjänän päivässä nähtiin, etteivät kaikki todellakaan pääse kärryille Yrjänän sanoituksista.

– Jokaisella on totta kai oma assosiaatiokone päässään, ja kun esimerkiksi nyt levyä tehtäessä keskustelimme Jumal’ahjo-kappaleen lapsuusteemoista, niin jokaisella soittajalla ja tuottajilla oli erilaiset mielikuvat päässään. Mukana on Isabel, Isabelin kaltaisia kappaleita, joissa on tarina ja sitten muutamia vähän abstraktimpia kappaleita.

– Keskeisiä teemoja ovat varmaankin luopuminen, toivo, kuolevaisuus sekä tietty kasvamisen ja vastuun ajatus. Mitä me teemme tälle maailmalle, mitä me teemme toisillemme? Kaiken taustalla paistaa minun oma metafysiikkani, minun näkymätön pelikirjani siitä, miten lähestyn maailmaa. Levy on tietyllä tavalla omakuva, mutta se ei ole silti kovinkaan tunnustuksellinen.

Lyyriset rummut ja juoksenteleva basso

Musiikillisessa mielessä Heliografi on melodisesti tutun oloista A.W. Yrjänää. Vahvasti karrikoiden sanottuna CMX:ltä on otettu sekä herkempi että hitaampi tai keskitempoisempi puoli ja laajennettu sitä koko levyn mittaan.

Yllekirjoittanut marssi haastattelupaikkaan, albumin taltiointiympäristönäkin toimineeseen Helsingin Vallilan Inkfish-studiokompleksiin, sillä ajatuksella, että maistiaisena luvatut uudet kappaleet voisivat olla niin sanotusti ihan mitä vain. Mielen pohjalla olivat esimerkiksi muistot siitä, kuinka CMX on vuosien varrella testaillut rajojaan erilaisilla konemusiikin ratkaisuilla.

Heliografi on kuitenkin kaikesta seesteisyydestään huolimatta hyvin ”bändimäisen” kuuloinen. Levy on eloperäinen, ei elektroninen.

– Konejutut olivat kyllä yksi mahdollisuus, mitä olisimme voineet lähteä tekemään. Orgaaninen lähestymistapa tuntui nyt kuitenkin erittäin luontevalta. Kaikki osuudet on soitettu omin käsin, Yrjänä määrittelee.

Tuottaja Erno Laitinen kertoo väliin tähän liittyvän oman lähtökohtansa.

– Minusta erityisen tärkeää oli se, että kun nyt on kyseessä nimenomaan A.W. Yrjänän kaltaisen sanoittaja-säveltäjän ja laulajan ensimmäinen soololevy, niin keskiössä oli juuri kappaleiden perusolemus ja Akin laulu, Laitinen painottaa.

– Varsinkin nykyaikana musiikkia on helppo rakentaa niinkin päin, että mukaan kehitellään kaikenlaista ja lopulta huomataan vaikkapa, että eihän laulu toimikaan enää taustan kanssa. Tällä levyllä tärkeintä olivat kuitenkin laulut, juuri laulu-sanan klassisessa merkityksessä, Laitinen määrittelee.

Valittu soitannollinen tie muodostui siinä vaiheessa, kun alkuun paneva tekijäjoukko eli Yrjänä, Laitinen ja vastaava tuottaja, pitkään Yrjänän kanssa yhteistyötä tehnyt Gabi Hakanen kuuntelivat Yrjänän yksinään tekemiä demoja.

– Alun perin ehdolla oli noin 30 kappaletta. Jatkoon valikoitui hyvin melodia edellä kulkevaa materiaalia. Siitä loistaa poissaolollaan sellainen rytminen jankutus ja tietyt… Tai sanotaan näin, että minun ei tarvinnut ajatella, että minkälaiseen jyräriffiin seuraava kappale perustuu.

– Tämä on ensimmäinen levy, jonka teen ilman CMX:ää. Totta kai haluan, ettei ensimmäinen mielikuva ole se, että olen tehnyt yksinäni CMX-levyn. Nyt jätettiin selkeitä CMX-elementtejä käyttämättä. Meillä on nyt lyyriset rummut, juoksenteleva basso ja maalailevat kitarat. Joku kysyi myös, että onko siellä huutolaulua. No, nyt ei ole sitäkään.

– Lopputulokseen ja mainittuun bändimäisyyteen nähden onkin mielenkiintoista, ettei kaikki soittajat ole vielä tähänkään mennessä olleet samaan aikaan samassa huoneessa yhdessä. Kaikille kuitenkin heitettiin palloa ja hyvin vaivattomasti sieltä tuli ideoita siihen, kuinka levystä saataisiin musiikillisestikin johdonmukainen helminauha.

Piilotajunta toi soittajat

Toinen huomionarvoinen seikka on levyllä runsaasti kuultavat puhallinsoittimet.

– Tiesimme esimerkiksi välittömästi Olisipa tie -kappaletta tehdessä, että siinä pitää olla trumpetti. Ja jo sävellysvaiheessa kirjoitin mukaan puhallinosuuksia, jotka soittavat vaikka jonkin teeman kappaleen alkuun. Niissä on tiettyä juhlavuutta, mutta toisaalta joku sopraanosaksofoni voi olla hyvinkin leikkisä soitin, Yrjänä pohtii.

– Selkeästi juuri sitä haettiin, että puhallinjutut toimisivat ikään kuin kitarariffin korvikkeena, Laitinen täydentää.

– Äänityksiin valmistautuessa myös päätimme, että kyllähän mukaan hommataan kunnon puhaltajat.
Sopraanosaksofonia ja bassoklarinettia soittava Tapani Rinne (Rinneradio, Slowhill) oli tuttu mies jo vuosien takaa.

– Hän kävi soittamassa meidän Aurinko-albumilla (CMX, 1992). Me näimme noin vuosi ennen Heliografin teon alkamista erään yhteisen ystävän muistotilaisuudessa. Kävin sanomassa Tapanille, että ”tuletko soittamaan mun levylle, kun justhan sä olit edellisen kerrankin”.

Muita Heliografin soittajia ovat muun muassa sellaiset kehäketut kuin Emma Salokosken, Tuomari Nurmion ja Don Huonojen kanssa työskennellyt kitaristi Jarmo Saari sekä esimerkiksi Hassisen Koneesta ja Freud Marx Engels & Jungista tuttu Jussi Kinnunen. Kokoonpanon koostamisen vaiheet ovat liian laveat tähän tilaan kirjattavaksi, mutta tiettyjä periaatteellisia tiivistyksiä Yrjänä tarjoaa.

– Vielä viime kesänä oli osittain epäselvää, että keitä tulee mukaan. Mietiskelin, että mitä helkkaria ryhdyn tässä tekemään. Alanko minä nyt soitella ihmisille ja tyrkyttää itseäni? Se ei tuntunut ollenkaan luontevalta.

– Sitten ajattelin, että jos minä kerta piilotajunta työvälineenäni teen näitä biisejä, niin voisiko se sama taho tarjota minulle myös soittajia.

Kaksi päivää myöhemmin Jarmo Saari, jonka kanssa Yrjänä oli viimeksi ollut tekemisissä 1990-luvulla, lähetti viestiä erääseen runo- ja kuorosovitusasiaan liittyen.

– Hän kysyi käyttölupaa runoni käyttämiseen painetussa muodossa. Sanoin, että ”totta kai se on ok, mutta mitä muuten teet syksyllä?” Samalla viikolla näin arvostamani Jussi Kinnusen hauskan some-päivityksen. Hän oli yrittänyt tekoälyn avulla tehdä itselleen cv:tä ja tekoälyn teksti oli alkanut: ”Jussi Kinnunen on vaikuttanut pitkään CMX-nimisessä suomalaisessa rock-yhtyeessä.”

Tämä koneälyn kömmähdys sai Yrjänän soittamaan ja kysymään Kinnusta mukaan levylle. Myös muiden soittajien kohdalla tapahtui vastaavanlaisia, lähes kosmiselta johdatukselta tuntuneita törmäyksiä.

Tavoitteena melankolia

Mutta jos CMX oli sekoitus punkia, progea ja vanhan liiton heviä, niin mille perustuu A.W. Yrjänän soolotuotanto?

– Punkiin, progeen ja vanhan liiton heviin, mies vastaa ja ratkeaa jälleen nauruun.

– Jos vähän vakavammin sanoo, niin ehkä esimerkiksi se proge on nyt enemmän Pink Floydiin kuin King Crimsoniin kallellaan. Halusimme levystä ilmavan ja sellaisen, että vaikka siellä on paljon kerroksia, niin koko ajan ei tarvitse täyttää kuulokuvaa. Joitain säveliä voi jättää soittamattakin, Yrjänä kuvailee.

– Halusin myös tehdä todella melankolisen albumin. Levyn piti kuulostaa siltä, että vedetään liian raskasta pulkkaa hiekalla. Tässä on nyt kuitenkin osoittanut, ettei se aivan onnistunut.

– Levyllä on esimerkiksi yksi kappale, josta en tykkää yhtään, mutta kaikki muut tekemässä olleet tuntuivat tykkäävän siitä. Kyseinen Varjoihmiset on vain jotenkin ärsyttävä. Se on liian tarmokas, Yrjänä kertoo omalla ilkikurisella tavallaan, josta ei voi olla varma, vitsaileeko hän vai onko tosissaan.

– Puhuimme myös juuri eilen siitä, että tuleeko levyltä singleä ja ehdotin Korvaamaton-kappaletta. Vastaava tuottaja Gabi Hakanen sanoi, että se on hieno biisi, mutta se on todella masentava. Mutta hei! Suomi rakastaa Lapin kesää ja Peltoniemen Hintriikan surumarssia ja vaikka mitä vastaavia. Eikö Korvaamatonkin voisi olla klassikko omassa masentavuudessaan?

Musiikinkuuntelutavat ovat tällä vuosituhannella muuttuneet. CMX:kin on ollut varmasti monelle nimenomaan albumibändi, jonka teoksia on kuunneltu lähes uskonnollisella hartaudella, kun taas nykyajan striimauskulttuuri suosii yksittäisten kappaleiden kuluttamista.

– Joku sanoi hiljattain varsin oivaltavasti, että kaikesta huolimatta harvassa ovat ne uudetkaan artistit, jotka eivät tähtäisi kokonaisen albumin tekemiseen. Kokopitkä levy ei ole yksittäinen taulu, vaan se on taidenäyttely. Sillä pystyy esittelemään asioista useita eri puolia, Yrjänä muistuttaa.

– Se on kuitenkin lopulta hieno formaatti, kuin musiikillinen romaani. Toki, voihan novellikin olla hieno kokemus, eivätkä toisaalta kaikki musiikintekijätkään saa elämänsä aikana tehtyä kuin yhden kuunneltavan biisin. Kyllähän musiikin historia tuntee yhden klassikkobiisin tekijöitä paljonkin.

Teksti: Toni Keränen
Lue koko haastattelu Soundista 3/24.

Lisää luettavaa