Bändin nimen tavaamisen myötä voi kuulla mielessään villasukkien sipsutuksen treeniksen värikkääksi maalattua, hieman jo rispaantunutta puulattiaa vasten. Yhtye on siirtymässä pirtinpöytään tauolle. Soittajien sormet sukivat tuuheita viiksiä.
Kaleidoskooppi-levyn sisältö on pitkälti sitä mitä sen nimi vihjaa: leijailevaa psykerockia, jonka syntypaikkana on tietysti Tampere. Vaikka promokuvissa tursuaa muutaman nenän alla, mitään räkäjarruprogeilua ei ole tarjolla, vaan määrittävänä tekijänä on popmainen ilmavuus.
Laulaja Millan ääni ei ole vähiten syyllinen vaikutelmaan. Eivätkä ole kyllä analogisyntikatkaan, joita bändi selvästi rakastaa, siinä missä säröpyrähdyksiä ja ihastuttavan irtonaisia bassokuvioitakin.
Itselleni levyn keskuskappale on mainio Avaruuteen, jossa onnistutaan saavuttamaan jo vallan katebushmaisia aineettomuuden tasoja. Edeltävä Aristokraatit, niin ikään imuisa kappale, sai pohtimaan jo singlenä, miten vähän tämäntyyppistä musiikkia lopulta tehdään. Seuraava Mene vaan puolestaan kantaa albumin maukkainta kitararevittelyä. Oikein mainio kolmikko!
Maalailun ja tarttuvuuden välinen maasto on aina vaikeakulkuista. Toki lajityyppiin kuuluu, ettei koukkuja nakella jatkuvalla syötöllä ja raukeille siveltimenvedoille on aina paikkansa. Ehkä kikkapakin sisältöä voisi kuitenkin levittää jatkossa tasaisemmin koko levyn mitalle.