Iiris Tuononen, Sini Suvanto ja Tuomas Virtanen istuvat Tampereella Nekalabiksi ristityn uuden kulttuurikeskuksen yläkerrassa. Pöydälle asetetun puhelimen kovaäänisen kautta jutteluun osallistuu myös Jukka Nousiainen.
Mikä näitä neljää muusikkoa yhdistää juuri nyt? Ainakin se, ettei Joku Iiris ole enää vain Iiris Tuononen. Kaikki yllä mainitut ovat Joku Iiris. Se on nyt bändi.
– Monet odottelivat Iiriksen ekaa levyä pitkään, jotkut jopa vuosia ja minäkin keväästä 2019, kun näin ekan Joku Iiris -keikan Kobra-Klubilla Telakalla, Nousiainen muistelee.
– Siltä keikalta äänitetty kasetti ja Soundcloudissa julkaistut Maria Mattilan äänittämät versiot olivat itsellä kovassa kuuntelussa.
Aivan kuten tuo livekasetti, myös ensimmäinen Joku Iiris -studiolevy oli Tuonosen sooloalbumi. Erittäin korutonta mutta sitäkin tarkkasilmäisempää laulaja-lauluntekijämusiikkia.
– En tiedä, onko mikään asia ollut mulle missään vaiheessa erityisen määrätietoista, mutta pyörittelin kauan ajatusta bändistä. Ekan levyn jälkeen mulla oli kuitenkin tosi pitkään luova blokki, Tuononen kertoo.
– Mulla oli vaikeuksia saada musiikkia aikaiseksi. Ajattelin, että jos mulla ei ole tuoda pöytään mitään, en voi olla olla yhteydessä kehenkään, että hei, aletaanko soittaa musiikkia yhdessä.
Nousiainen oli Tuonoselle tuttu duokeikolta. Rumpali Suvannon kanssa kaksikko treenasi ensimmäisen kerran heinäkuussa 2025. Basisti Virtanen liittyi mukaan elokuussa.
Bändi avasi Tuonosen luovuuden portit. Toukokuussa 2026 julkaistiin toinen Joku Iiris -albumi Voi ei. Bändin kasaantumisesta on alle vuosi, mutta joukko täydentää jo nyt toistensa lauseita kuin olisi soittanut yhdessä aina.
Huijarisyndrooma helpottaa
Bändit koostuvat harvoin sattumanvaraisista ihmisistä. Tuononen hymyilee vienosti ja sanoo, että hänestä olisi ollut outoa lähteä kasaamaan bändiä ventovieraista. Hän on hyvillään, että oikeat tyypit löytyivät lähipiiristä.
– Aänitettiin kolme vuotta sitten Kevät-biisi, ja silloin oli puhe, että voisin ehkä jeesata säveltämään Iiriksen teksteihin. Soitin Kevääseen Rhodesia, ja pian innostuttiin soittamaan duo-keikkoja, Nousiainen sanoo.
– Jukka on ollut poikkeuksellisen kannustava ja kärsivällinen kuunnellessaan mun kipuiluja sen kanssa, etteivät musajutut vain tule ja tapahdu. Kerran Jukka kokeili säveltää mun tekstejä, mutta sitten tajusinkin, että tiedän jo, miten niiden biisien pitää mennä, Tuononen jatkaa.
Tuononen ylistää bänditovereitaan siitä, miten lempeästi nämä ovat suhtautuneet hänen ”keskeneräisyyteensä”.
– Sä olet monesti, että ”Mulla on tällainen biisi… Ei se ole kyllä läheskään valmis…”, ja me halutaan vain, että soita se! Soita se! Ja sitten siinä ideassa on monesti biisin ydin ihan valmiina, Suvanto kehuu.
– Turvavyöt tuli just noin. Mulla oli vaan eka säkeistö, ja kun soitettiin se ekaa kertaa yhdessä, koko biisi vaan loksahti kohdalleen. Sen koko rakenne ja keskeiset elementit löysi paikoilleen, Tuononen hihkuu.
– Kyllä mä alkuun vähän mietin, miksi nämä tyypit haluaa soittaa mun kanssa, kun mulla ei ole bändihommista hirveästi kokemusta ja olen välillä aika pihalla.
Kommentti saa Virtasen muistelemaan kymmenen vuoden takaisia aikoja, jolloin hän tutustui Tuonoseen yhteisten joensuulaiskaverien kautta. Ensimmäisen Iiris-keikan hän näki vuoden 2017 tienoilla.
– Mä tykkäsin Iiriksen tekemästä musasta heti, ja kun hän muutti myöhemmin Helsingistä Tampereelle, sanoin että jos joskus kokoat bändin, kysy mua mukaan. Ennen kaikkea mä tykkään Iiriksestä ihmisenä. Mulla on levollinen olo hänen kanssaan. Bändihommissa on oltava kokemus, että saa sanoa mitä ajattelee ja on silti turvassa.
Herkkyydestään avoin Tuononen myöntää kaivanneensa bänditovereiltaan palautetta muun muassa sen suhteen, millaisen käsityksen he saavat hänen teksteistään.
– On tosi herkkä tilanne, kun tuo keskeneräisiä biisejä muiden kuultavaksi. Sen voi ajatella jopa niin, että siinä paljastaa jonkin oman prosessinsa tai keskeneräisyytensä muille, Nousiainen kuvailee.
– On helpottavaa, kun voi olla toisten edessä rehellisesti keskeneräinen. Näiden tyyppien luottamus minuun ja musiikkiini on kyllä hälventänyt omia epävarmuuksiani, Tuononen sanoo.
– Tyypit haluaa kuulla ne mun keskeneräiset räpellykset, ja siten olen oppinut näkemään niissä arvoa itsekin.
Kuin elokuvaa tekisi
Tehdessään albumia bändin kanssa Tuononen totesi olevansa ”kunnon musanörttien” ympäröimä. Hän nauraa, että viedessään ideoita bändille hän sai kuulla ihan uusin termein, miltä mikin kappale kuulostaa.
Mutta miten säilyttää ensimmäisen albumin koruton herkkyys, kun sävellykset hyppäävät bändisoundiin?
– Nämä tyypit on niin tyylitajuisia muusikoita, ettei kenelläkään ole tarvetta lähteä sooloilemaan. Se antaa tällaisille lauluille riittävästi tilaa hengittää, Tuononen sanoo.
– Moni Voi ei -levyn biisi syntyi niin, että me vaan alettiin soittaa vaikkapa jotain mun ideaa, ja siitä syntyi se fiilis. Välillä sitä jouduttiin hakemaan paljonkin, mutta nekin matkat oli ihan kokemisen arvoisia.
Virtanen sanoo, että vaikkei Tuonosella ollut hirveästi kokemusta bändihommista, yhtyeliiderin rooli tuntui löytyvän aika luontevasti.
– Iiriksellä on tosi selkeä näkemys ja maku siitä, mitä sen biisit vaatii. Kyllä sieltä tulee tosi selvästi ne kommentit, että tuohon ihan pikkasen lisää tai hieman vähemmän tätä tai tuota, eli Iiris haluaa osua just oikeaan juttuun.
– Minut jopa vähän yllätti, miten tarkasti tiesinkin mitä haluan, vaikken osannut välttämättä sanallistaa sitä kovin hienostuneesti, Tuononen jatkaa.
– En myöskään osaa lähteä tekemään musiikkia siten, että pyrkisin tiettyyn tyylilajiin. Enkä osannut sanoa, että tähän tarvittaisiin tällainen bassokuvio tai komppi, vaan oon höpissyt omin sanoin.
”Neljä viikkoa sitten soitit tän kohan tässä biisissä tälleen, ni voisko siihen saaha sen kuvion”, Tuononen imitoi itseään.
– Mä oon opiskellut elokuvantekoa sekä ohjannut lyhytelokuvia ja musiikkivideoita, joten luulen, että mulla menee bändin kanssa musaa tehdessä vähän ohjaajan hattu päähän.
– Elokuvaa ohjatessa on parasta, kun on se jokin alkeellinen luonnos tai tikku-ukko, ja sitten kaikki työryhmän jäsenet täydentää sitä omalla panoksellaan ja lopputuloksesta tulee parempi kuin itse olisi voinut kuvitella.
Bändiläiset myöntävät olevansa todella iloisia siitä, millainen levystä tuli.
– Mietin pitkään, ovatko nämä biisit liian erilaisia keskenään, mutta muut sanoivat, että se on vaan hyvä asia. Albumi tuntuu itselle tosi eheältä kokonaisuudelta, Tuononen iloitsee.
– Mun on mainittava Turvavyöt. En muista mones otto se oli, joka tuli levylle, mutta se loksahti tosi nopeasti. Se oli heti, että huh huh, tää on ihan mieletön, Nousiainen jatkaa.
– Sitten taas Uusia hyviä aikoja on ison kokoluokan biisi, jonka kanssa tehtiin tosi pitkään töitä. Siinä on vaativia laulu- ja soitto-osuuksia, ja me väännettiin sitä vielä ihan äänitysten loppuvaiheessakin. Kun sain loistoduunia tehneeltä Tuomen Pekalta ekan miksauksen, ajattelin että vittu miten mahtavaa, tää on maailman paras biisi!
Tee-se-itse-yhteisö
Yhteisöllisyys ei jää Joku Iiris -bändiin. Jos on seurannut monenkirjavaa suomalaista indiemusiikkikenttää yhtään, on varmasti huomannut, että bändeistä ja artisteista on muodostunut yhtäpitävä ja toisiaan tukeva yhteisö.
– Mekin ollaan haluttu tehdä yhteiskeikkoja esimerkiksi Sir Liselotin kanssa. He ovat kivoja tyyppejä ja tekevät tosi hyvää musaa, joten me halutaan tuoda heitä esille, Suvanto sanoo.
– Liisa Tani, eli Sir Liselot, pyysi minua varhaisessa vaiheessa keikkailujani useaan otteeseen lämppäämään bändiään Ghost Worldiä. Samoin Huolet ja Murheet -bändin Miro Solkio omaansa. Ja Jukka otti mukaan Jukka Nousiainen & Kumpp. -keikoille. En tiedä olisinko edes jäänyt näihin hommiin, ellei olisi ollut näitä tyyppejä, Tuononen sanoo.
– Mun mielestä näissä kuvioissa ei ole ollut koskaan sellaista ankeilua, että voi ei, nyt joku muu tulee meidän apajille tai tekee jotain juttua ”paremmin” kuin itse, tai mitään muuta tuollaista turhaa.
Sana ”solidaarisuus” toistuu useamman kerran porukan puheissa.
– Tuntuu, että tyypit puhuu melko avoimesti toisilleen esimerkiksi liksoista, minne kannattaa mennä soittamaan tai vaikka sitten mielenterveysongelmista, Tuononen luettelee.
– Koen asian niin, että mun haave on tehdä juuri tätä mitä teen, ja kun mä löydän muita, joilla on tarve tehdä juuri samaa, haluan varmistaa, että heillä on mahdollisuus siihen, Nousiainen lisää.
– Tässä ajatusmaailmassa ei ole olemassa kilpailua tai sitä, että joku olisi jotenkin isompi kuin toinen. Sellainen olisi musiikkiteollisuutta, joka ei oikeastaan liity siihen, mitä me tai muut tällaiset bändit tehdään.
Nousiainen sanoo, että ajattelutapa on ehkä naiivi, mutta kyse on vapaudesta tehdä juuri mitä haluaa.
– Voi ei -levynkin kohdalla lainattiin autoa tutulta bändiltä, värvättiin bändituttuja kuuntelemaan koelevyä ja lainasin kitaravahvistinta muilta, koska mulla ei ollut varaa hankkia omaa, Tuononen luettelee naureskellen.
Nousiainen muistelee aikoja, kun hän vasta aloitteli Räjäyttäjät-yhtyettään.
– Meidän rumpali [Alex Reed] on englantilainen ja soittanut jo 90-luvulla bändeissä Lontoon alueella. Kyllä se ihmetteli, että onko meillä Suomessa oikeasti tällaista. Että eikö meillä oikeasti ole sitä niiden paskaa meininkiä. Siinä sai itsekin todeta itselleen ja muille, että kyllä, täällä Suomessa on aika helvetin siistiä soittaa.