Luusereiden tekemää cursed-poppia? Hopeasiivet luonnehtii musiikkiaan tavalla, jota ei oikein voi sivuuttaa. Hieman harmillisempi puoli on, että ikioma genre on toistaiseksi yhtyeen kiinnostavin juttu.
Vaikka se loppuni ois on täynnä kulmakarvoja nostattavan kiehtovia ideoita. Jossain kappaleiden syvyyksissä kaikuu vaikka minkälaista vallattomuutta ja vinksahtaneisuutta, kun pitkin levyä kuullaan tämän hetken indiepopin monien kulmien ohella kaikuja vuosikymmenten varrelta ja kaukaa aikojen takaa.
Tavallisimmillaan Hopeasiivet kuulostaa kuitenkin ihan Anna Puulta. Eli sanojen tarinoita myöten valmiiksi pureskellulta popilta, jonka kuulijalle ei jää kauheasti varaa rakentaa kappaleisiin omaa kosketuspintaa. Hopeasiivet kertoo, miten sen kappaleet tulee kokea.
Jatkossa bändi voisi antaa hulluimpienkin ideoidensa viedä. Nyt lopputuloksena on pikkukiva albumi, josta haluaisi pitää paljon enemmän.