Smoke on the Water oli ”vain yksi levyraita parempien kappaleiden seassa” – Ian Paice kertoo Machine Headin synnystä

Ian Paice kertoo Soundissa 3/24, miten Deep Purplen klassikkolevy Machine Head syntyi. Tässä pidemmän artikkelikokonaisuuden jälkimmäinen osa, Aki Nuopponen toimittaa.
4.4.2024 07:00

Machine Head julkaistiin 25. maaliskuuta 1972. Siltä irrotettiin singleinä Never Before, Lazy, Highway Star ja Smoke On The Water. Levy ei ollut mikään klassikko syntyessään. Ei ainakaan, jos Paicen muistikuviin on luottaminen.

– Luulimme kuukausia tai jopa vuosia, että kaikki saamamme myyntiluvut olivat jotain huonoa huumoria, mutta niin levy vain alkoi saada ensin kuusi- ja myöhemmin seitsennumeroisia myyntejä, mitä en sisäistä oikein vieläkään.

– Aloin ymmärtää levyn merkityksen vasta 80-luvun lopulla kun huomasin, että keikoillamme näkyi ihmisiä, jotka eivät olleet edes syntyneet Machine Headin ilmestyessä. Kokonaiset sukupolvet toisensa perään tulivat keikoillemme puimaan nyrkkiä Highway Starin tahdissa. Sitten meitä alettiin tulla katsomaan kahden tai kolmen sukupolven voimin.

Albumin äänitys oli haasteellinen prosessi, ja Paice sanoo bändin kadottaneen itsekin otteensa levyyn kaaoksen keskellä.

– Olimme hukassa albumin uumenissa. Kun Roger sai oman taikansa tehtyä levylle, kaikki vaikutti kirkkaammalta. Mutta vielä tuolloinkin olimme ihan varmoja, että Never Beforen on pakko olla levyn ensimmäinen single, ja se siitä tulikin. Myöhemmin huomasimme, että sehän on oikeastaan yksi levyn heikommista raidoista. Olimme ihan pihalla.

Never Beforen sijaan levyn tunnetuin kappale on ihan toinen. Noin sata prosenttia tämänkin lehden lukijoista on kuullut elämänsä aikana levyn tunnetuimman singlen. Sen nimi on Smoke On The Water.

Jos epäilet sekunninkaan, ettet kyseistä 5 minuutin ja 40 sekunnin mittaista 70-lukulaisen rockin tarttuvuuden kappaleellistumaa tunne, laita se soimaan nyt. Saat varmasti huomata, että kyllä, sinäkin olet kuullut sen.

Smoke On The Water muuten julkaistiin singlenä vasta 14 kuukautta Machine Headin ilmestymisen jälkeen.

– Meille se oli vain yksi levyraita paljon parempien kappaleiden seassa, mutta yksi levy-yhtiön kaveri Amerikassa taas oli sitä mieltä, että Smoke On The Water on SE kappale ja pitää ehdottomasti julkaista singlenä.

– Asia mitä hän ei suoraan sanonut oli, että 5:40 kellottava Smoke On The Water oli liian pitkä mihinkään käyttöön ja hän saksi sen itse. Singlen a-puolelta löytyi kolmeminuuttinen versio ja b-puolelta täyspitkä versio ja niinhän siinä kävi, että radioasemat alkoivat soittaa hullun lailla lyhyempää versiota ja pian kappale oli kaikkialla. Siis ihan joka paikassa.

Selvästikin ajan hermolla oleva Paice hymähtää, että kolmeminuuttinen pätkäversio ei ollut mitään siihen verrattuna, että tätä nykyä jokaisessa kappaleessa pitäisi kuulemma olla 15-sekuntinen ”Tiktok-hetki”, jos levy-yhtiöiltä kysytään.

– Sehän on aika yksinkertaista matematiikkaa levy-yhtiö-bisneksen näkökulmasta, eikö? Ennen kaava oli se, että joka kolmas minuutti kassakone tai jukebox kilahti ja nyt se kilahtaakin 15 sekunnin välein. Voitot on moninkertaistettu.

Smoke On The Water ei tarvinnut globaaliksi ilmiöksi tulemiseksi edes internetiä, mutta sekin vain voimisti kappaletta. Youtube-ajat ovat tuoneet julki suuren määrän soittovideoita ja moni löysi kappaleen Guitar Hero -pelisarjan myötä.

Superhypermegahitin voi kuulla kaikkialla. Lätkämatseissa, baareissa, elokuvissa. Nuori Jake-poika on ajaa Charlie Sheenin esittämän Charlie-enonsa hulluuteen treenaamalla Smoke On The Waterin riffiä koko Miehen puolikkaat -sarjan jakson ajan. Simpsoneissa taas pääriffi soi savuisessa talossa, kun Homer Simpson testailee lääkemarihuanaa.

– Kyllä, kyllä! En kyllästy näihin hetkiin. Yksi suosikkisarjoistani on Sopranos ja siinä Smoke On The Water kuullaan kahdesti! Tony hyräilee kappaletta autossaan ja saa myöhemmin kuulla laulun koomassa, Paice intoilee täysillä.

– Pahinta ja parasta on se, että olen unohtanut aika monia kappaleitani. Joskus taisi kulua vuosikymmeniä, kun emme soittaneet Never Beforea keikoillamme. Erään kerran kuuntelin radiota, ihmettelin että tämäpäs on freesin kuuloinen kappale jollain oldies-kanavalla ja… niin, arvaat varmaan: huomasin kuuntelevani Deep Purplea. Eli itseäni!

Huolella rasvattua kaaosta

70-luvulla ei ollut mitenkään epätavallista, että bändit julkaisivat albumin joka vuosi. Joskus kaksikin levyä vuodessa.

Jopa Deep Purplella itsellään on tästä kokemusta, kahdesti, kun sen kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät vuonna 1968 ja myöhemmin Burn ja Stormbringer ilmestyivät vuonna 1974. Paice sanookin suorasukaisesti, että aina kun hän on ollut mukana menestysalbumilla, levy on sävelletty ja äänitetty nopeasti, eikä ottoja ole koskaan kuin pari.

– Kyse on intuitiosta ja siihen luottamisesta, Paice sanoo välittömästi ja tarkoittaa tällä sitä, ettei rock’n’rolliin kerta kaikkiaan kuulu se malli, että levyä sävelletään vuosia ja äänitetään kuukausia tai jopa vuosia. Siinä vaiheessa, kun on tehnyt mielestään täydellisen kappaleen 50 otolla, kappale on kuollut, sieluton ja tunteeton.

– Hulvattominta asiassa on se, että studiosessiot olivat tuolloin jopa vielä tehokkaampia kuin miltä vaikutti. Mekin vuokrasimme muutamaan kertaan mökin tai vastaavan kuukaudeksi ja myös levyn säveltäminen kuului tuohon jaksoon, mutta oikeasti neljästä viikosta töitä oli ehkä puolet ja kaikki loppu aika kului juhliessa, hah hah!

Machine Headin kohdalla Paice sanoo jännittäneensä säveltämisen loppuun saakka, osuvatko eri osaset kohdilleen. Kappaleet kuulostivat kuulemma instrumentaalisina makeilta, mutta ne olivat kuin huteria korttitaloja.

– Me kaikki olemme ihmisiä, jotka haluavat aina luottaa vaistoon, mutta sorrumme usein ylihiomiseen. Luulenpa että Machine Head onnistui niin hyvin kuin onnistu, koska meillä ei ollut aikaa ylianalysoida, yliajatella ja ylituottaa sitä.

– Levy äänitettiin kokonaan kahdessa viikossa, jotka vietimme Sveitsin Montreauxin Grand Hotelissa. Jos aikaa olisi ollut kuukausi, Machine Head olisi eri teos kuin millaisena se nyt tunnetaan. Tuo paine, jonka alla levy tehtiin, teki sille vain hyvää ja luulenpa, että äänitimme sille villeimpiä ideoitamme. Tuo paine ei tosin ollut mikään tietoinen valinta.

Tällä Paice viittaa siihen kaoottiseen sissitaktiikkaan, mikä johti toinen toistaan erikoisempiin studioratkaisuihin.

Levy oli tarkoitus äänittää ihan eri tilassa Grand Hotelilla kuin missä suurin osa siitä tehtiin. Deep Purple oli vuokrannut Rolling Stones Mobile Studion tätä varten. Siis kirjaimellisesti Rolling Stonesin käyttämän liikuteltavan studion.

Äänityksiä varten oli valmisteltu valmiiksi paviljonki hotellista, kunnes eräänä iltana äänityksien alkuvaiheissa samassa tilassa esiintyi muuan Frank Zappa The Mothers Of Invention -yhtyeensä kanssa. Kesken konsertin joku yleisössä päätti ampua valoammuksen salin kattoon. Tila paloi pahoin, eikä Deep Purple voinut enää käyttää sitä äänityksissä.

Smoke On The Waterin sanoitukset kertovat tuosta konsertista, tulipalosta ja kaikesta siitä, mikä johti valmiin laulun syntymiseen, eli koko kappaletta ei taatusti olisi olemassa ilman satojen sattumusten sarjaa, Paice muistelee.

– Jatkoimme levyn tekemistä eri puolella hotellia, meidän oli jopa päällystettävä tilan seinät matoilla ja kiristettävä aikatauluamme entisestään, jotta saisimme mitään valmiiksi. Kaikesta tästä voimme kiittää tulipaloa, joka ei edes vaikuttanut aluksi isolta, mutta kasvoi suorastaan ilotulitukseksi, ja sitä meidän pikku levymmekin taisi lopulta olla.

Teksti: Aki Nuopponen
Lue artikkelin edellinen osa alempaa löytyvästä linkistä.

Lisää luettavaa