Kitaristi Timo Tolkki on laatinut powermetallin klassikoiksi laskettavia biisejä ja rundannut ympäri maailmaa jo ennen kuin se oli suomalaisbändien kohdalla niin yleistä. Lisäksi Stratovariuksen voimahahmo tietää, miten mediaa kuljetetaan.
Timo Tolkki liittyi Stratovariukseen 1984. Alkoi määrätietoinen työ, jonka seurauksena helsinkiläisryhmä nousi yhdeksi raskaan rockin jäljitellyistä merkkitekijöistä koko maailmassa.
Kun kokoonpano 1996 vakiintui muotoon, jossa Tolkin rinnalla seisoivat laulaja Timo Kotipelto, kosketinsoittaja Jens Johansson, basisti Jari Kainulainen ja rumpali Jörg Michael, alkoi kultakausi. Stratovarius julkaisi albumisarjan Episode-Visions-Destiny ja sementoi globaalin asemansa herkeämättömällä kiertämisellä.
Viime vuosina yhtye on ollut hetkittäin aivan ulapalla ja koko ajan enemmän tai vähemmän tuuliajolla. Viimeinen virallinen tieto on Tolkin 2006 syyskuussa MySpace-sivullaan julkaisema tiedote siitä, miten asiat etenevät. Tässä haastattelussa, jota suunniteltiin joulukuulta, Tolkin oli määrä kertoa kaikki nykytilasta.
Muutama päivä tapaamisemme jälkeen 42 vuotta täyttänyt kitaristi, bändiliideri ja biisintekijä asuu tsekkiläisen vaimonsa Dominikan kanssa tilavassa kerrostaloasunnossa Helsingin Jollaksessa. Olohuoneen kulmaikkunasta näkyy merelle. Tolkki kertoo leudon talven sekoittaneen lahden joutsenten biologiset kellot niin, että ne pesivät tammikuussa.
Taustalla soi Bach, joka sopii hillityn, japanilaisittain sisustetun asunnon tunnelmaan. Yhdessä jutustelun vaiheessa katse kiinnittyy siihen dvd-vitriinien kohtaan, jossa ovat g-kirjaimella alkavat elokuvat. Gandhi, Gladiaattori ja John Fowlesin Jumalten naamiot –kirjasta ”mikään ei ole sitä, miltä näyttää” – ideansa lainannut The Game summaavat sohvalla lojuvan miehen olemuksen täydellisesti.
Tolkki on rauhan mies, mutta puolustaa itseään ja omiaan kuin leijona. Lisäksi hänellä on taipumus testata keskustelukumppanin hoksottimia ja hereillä oloa kommentein, joiden myötä vastuu todella siirtyy kuulijalle. Jos hän olisi Pinokkio, nenä kasvaisi välillä melko mittoihin.
Isän itsemurha on asia, johon powermetallin jättiläinen keskustelussa usein palaa ja jota kautta hän eloaan ja oloaan peilaa. Tolkin puheissa nousevat toistuvasti esiin myös Adolf Hitler ja Jeesus Kristus. Hän tietää, mitä sana ”tabu” tarkoittaa eikä kaihda keinoja herättää ajatuksia.
Kun viimeksi puhuimme pidempään keväällä 2005, Tolkki kertoi myös mielenterveysongelmistaan. Niin ikään hän vaihtoi yhtyeen basistin kyseisessä jutussa (ks. Soundi 6-7/05). Kainulainen sai mennä, ja muun muassa Timo Kotipellon yhtyeessä vakuuttanut Lauri Porra astua kuvaan. Yllätyksittä ei päästy nytkään, vaikka ei artikkelista mitään Tolkin testamenttia tullutkaan.
Elämäsi on viime aikoina täyttänyt uudenlaisen musiikillisen aluevaltauksen suunnittelu ja toteutus. Puhuit Lappiin sijoittuvasta rock-oopperasta ensi kerran, kun viimeksi tapasimme työn merkeissä.
– Kyllä. Tämä on ollut iso ponnistus. Varsinkin kun päätin musiikin lisäksi kuvata – siis nimenomaan itse kuvata ja editoida – tarinan kumppaniksi sellaisen… kuvallisen esityksen. Kai sitä uskaltaa elokuvaksikin sanoa. On tietenkin grandioosi idea tehdä itse kaikki, mutta näin päätin. Myös levyn kannet olen tehnyt itse. Vuoden työ, 2500 työtuntia.
Mistä sait idean?
– Saanan idea syntyi rannassa kävellessä. Ensin tuli nimi, seuraavaksi tarina, ja sitten aloin pukea sitä musiikin muotoon. Ihan alkuun kyllä jotenkin muistelin, että Saana on lappalainen miehen nimi. Sitten satuin käymään Hertsikassa McDonald’silla, ja tarjoilijatytöllä oli nimilappu, jossa luki ”Saana”. Ajattelin, että selvä.
Sijoititko tarinan Lappiin siksi, että se on Suomen viimeinen jollain tavalla mystinen paikka?
– Saana-tunturilla olen joskus lapsena käynyt, mutta muuta yhteyttä ei ole. Niin, ja tarina alkaa sieltä. Mutta en minä mystiikkaa hakenut. Kauneutta olen tuohon yrittänyt laittaa, mikä on nykyään tietenkin silkka kaupallinen itsemurha. Tässä ajassa ollaan kylmiä, ilkutaan rakkaudelle sekä kauneudelle ja yleensä hyveille. Mutta kun ikä alkaa alkaa nelosella – kuten minulla – asioita ryhtyy katsomaan eri näkökulmasta.
Tarina on selvästi omaelämäkerrallinen, vaikka oletkin yrittänyt hämätä laittamalla naisen pääosaan.
– Ei se hämäystä ollut. Tiedän, että kyllä ihmiset minut sieltä löytävät. Enemmän kyse oli kyllästymisestäni siihen, miten kaikkien tarinoiden sankarit ovat miehiä.
Se Timo, joka tekee biisejä kitaralla, lähti aikanaan liikkeelle Ritchie Blackmoren jutuista. Mistä lähti liikkeelle se Timo, joka loihti Saana – Warrior of Lightin?
– Kyllä tämä hanke lähti jostain metafyysisestä… Sävellystyöhön meni lopulta ehkä kuukausi, mutta juttu oli muhinut sisälläni pitkään. Eihän tällaista niin äkkiä tyhjästä tekisi.
Käytitkö nyt työkaluna kitaran asemesta pianoa?
– Koko juttu on tehty iMacillä sekä Logic-ohjelmalla. Ja miksattu Pro Toolsilla. Sävelsin ensin jonkun teeman, jota sitten aloin kehittää. Se on Logicilla mukavaa ja vaivatonta. Vaikein kohta oli levyn aloitus, ihan alku. Se otti ehkä viikon. Ja sitten juttu alkoi keriytyä auki.
Teitkö musiikin siis järjestyksessä alusta loppuun?
– Nimenomaan. Se oli kai sisällä jo niin valmiina, että tuli ulos siten. Sellainen erikoinen juttu tapahtui, että yksi biisi lähti välistä itsekseen pois. Olin jo miksausvaiheessa, kun huomasin yhden osan kadonneen. Kokonaan. Kuin veitsellä leikaten. Löysin failit vihdoin kovalevyn uumenista, siirsin ne paikalleen ja tallensin. Seuraavana päivänä sama juttu. Ne olivat taas hävinneet. Se oli melkein yliluonnollista. Ajattelin, että asian voi tulkita kahdella tavalla. Joko kyseessä on tietokoneen oikku tai korkeamman voiman oikku. Aloin tosissani miettiä asiaa, ja huomasin miten kokonaisuus olikin parempi ilman sitä biisiä!
Mistä välistä kappale katosi?
– Kyseessä oli Silence of the Night -biisin jälkeen tullut Dream on, jossa Saana nukahtaa ja hänen äitinsä laulaa hänelle unessa. Se oli aika eteerinen pätkä, jonka poistaminen muutti kokonaisuutta jäntevämmäksi. Ainoastaan se harmitti, että tuo olisi ollut Janette Sainion ainoa biisi levyllä. Janette oli aika paskana, kun soitin ja kerroin hänen kappaleensa jäävän pois.
Levyllä laulavat nyt siis Twilightningin Heikki Pöyhiä, amerikkalainen Jennifer Sowle sekä Saksassa toimiva brittiläinen Aino Laos. Mistä löysit laulajat?
– Sieltä täältä. Kävin kaikkiaan läpi varmaan sata tyyppiä. Stratovariuksen viimeiselle jenkkirundille sovin monia tapaamisia ihmisten kanssa. Siellä on vielä paljon hyviä laulajia. Kakkososaan on jo mietittynä uusia tyyppejä. Esimerkiksi kohtaan, jossa Saana kohtaa pahuuden.
Koska Saana on luonteeltaan ohjelmallinen ja operaattinen, laulajien piti osata eläytyä rooleihinsa.
– Olen keksinyt laulujen äänityksiin uuden metodin. Istun tuolilla laulajan kanssa samassa huoneessa. Ihan siinä muutaman metrin päässä. Näin saan luotua vuorovaikutusta ja pystyn vaikuttamaan ottoon heti sen tapahtuessa – ilmeillä tai eleillä. Olen pitkään ihmetellyt sitä, miten herkin asia musiikissa, laulu, äänitetään vielä nykyäänkin useimmiten siten, että välissä on paksut lasit. Ajattele, jos elokuvaohjaaja istuisi jossain akvaariossa!
– Yksi suurimmista idoleistani on Stanley Kubrick. Häneltä olen omaksunut ajatuksen siitä, että en välttämättä tiedä mitä haluan, mutta tiedän aivan tarkkaan mitä en halua.
Kubrick oli viiden tähden kontrollifriikki, eikä miehen kuvauksissa tapahtunut mitään ilman hänen ookootaan. Teissä on jotain samaa.
– Minä en ole ihan yhtä perfektionistinen. Elämäkertojen perusteella hän kyllä oli kiehtova kaveri. Avaruusseikkailu 2001 sai aikoinaan ensi-illassa murska-arvostelut. Se otti miestä niin päähän, että hän editoi seuraavaksi päiväksi leffasta 19 minuuttia lyhemmän version.
Vaikutat innostuneelta uudesta työmallista. Voisitko hautautua kammioosi keskittyen säveltämiseen ja tuottamiseen vai onko sinulle edelleen tärkeää käydä esiintymässä ihmisille?
– Kyllä voisin. Ei livesoittaminen ole tärkeää.
Tätä eivät monet halua suustasi kuulla.
– Voi olla, mutta itse tunnen olevani nyt uuden ajan ja hyvin luovan periodin alussa. Minä alan olla jo siinä iässä, että… Sanoin jo ekan Elementsin aikoihin (2003) jätkille, että kannattaa alkaa miettiä muitakin vaihtoehtoja, koska minä en aio olla lavalla 50-vuotiaana nahkahousut jalassa.
Saanan toteutus on pitkälti sample-pohjainen. Harkitsitko oikeiden jousien ja puupuhaltimien käyttöä?
– Totta kai. Jos budjetti olisi ollut isompi, näin olisi tietenkin toimittu. Mutta sijoitin kauheat määrät rahaa seuraavaksi parhaaseen asiaan, eli hyviin sample-kirjastoihin, ja olen tulokseen tyytyväinen. Sitä paitsi, työtä riitti nytkin. Lopulta raitoja oli tiheimmissä paikoissa yli 400. Warrior of Light -biisin köörit lauloin itse. Siinä meni päivä, ja raitoja kertyi varmaan 150. Tämä oli ensimmäinen projekti, jonka toteutin näin. Opettelin siinä samalla Logicin käyttöä. Johon sekoaminen taas on ihan Asikaisen Riston vika.
Vanhan kitaramaikkasi.
– Kyllä. Hän näytti minulle joskus studiollaan, miten loistava sävellystyökalu Logic on. Niinpä Saanan jälkimmäinen osakin alkaa olla jo hyvin hahmollaan. Se jatkaa tarinaa, ja avaa joitakin ykkösosan knoppeja. Kaikki ihmiset eivät ehkä ole ihan sitä, miltä ensin näyttävät.
Minkä verran sinulta pyydetään musiikkia muille?
– Aika tavalla. Varsinkin (Ari Koivuselle tehdyn) Angels Are Callingin jälkeen. Sille pikkupoikien heavy-bändille… mikä se nyt on… Sille kuitenkin viimeksi.
Sturm und Drang.
– Sille juuri. Ja kyllähän Arinkin kakkoslevylle koitetaan minulta biisiä saada. Saa nyt nähdä. Haluatko kuulla, miten Angels Are Calling syntyi? Huomasin yhtenä sunnuntaiaamuna, että olen luvannut iltakahdeksaan mennessä levy-yhtiöön mp3:n uudesta biisistä. Minulla ei ollut mitään edes mietittynä, kun laitoin koneet päälle yhden aikaan. Neljän aikaan aloin säveltää. Ensin tein tekstin ja sitten biisin. Ihan tyhjästä. Mutta olin kyllä jutellut Arin kanssa etukäteen. Jos jotain jollekulle teen, haluan tavata hänet ensin. Lopulta Angels Are Calling syntyi kahdessa tunnissa. Sanoineen. Siitä tuli yllättävän hyvä biisi.
Julkaiset Saanan itse, mutta yhtälössä on mukana myös italialainen Frontiers Records.
– Saa nähdä, miten se asia nyt sujui… Homma meni tyylikkäästi siihen saakka, kunnes he kuulivat levyn tammikuussa. Sillä hehän olivat sitä mieltä, ettei sitä voi julkaista. Siellä odotettiin jotain heavy-oopperaa. Vaikka en ollut sellaista koskaan edes luvannut! Niin sanotuksi todisteeksi he kaivoivat jonkun emailin yhteydenpidon alusta. Mainitsin siinä nimiä kuten Within Temptation… taisi siinä Nightwishkin olla. Minulle Saanan pääpointti oli koko ajan se, että saan kokeilla jotain uutta; tehdä aivan uudenlaista musiikkia, työskennellä naislaulajien kanssa. Mutta heille se ei nyt tunnu sopivan. Frontiersin ratkaisuehdotus olikin, että ”tee seitsemän heavy-biisiä ja insertoi ne tuonne valmiin musan sekaan joihinkin rakoihin”.
Yritittekö mitään kompromissia – heille fyysisen levyn julkaisu, sinulle lataukset tai jotain muuta vastaavaa?
– No ei. Lähinnä tässä on viime päivinä terminoitu diilejä puolin toisin. Homma on mennyt aika likaiseksi, suoraan sanoen. Ja jos se ei kohta ala selvitä, minut todennäköisesti haastetaan oikeuteen Napolissa, ja minä haastan heidät oikeuteen Helsingissä. Siihen en haluaisi mennä, joten olen tarjonnut heille, että maksan vaikka kaikki ennakot takaisin.
– Minun elämänfilosofiani mukaan tämän täytyy olla jollain tasolla merkittävä juttu. Jos jonkin asian eteen kasvaa vuori, sen on oltava tärkeä. Minä julkaisen Saanan joka tapauksessa sekä fyysisenä levynä että latauslevyä omassa online-kaupassani, jota pystytetään parhaillaan. Radioheadin ratkaisu oli makea, mutta ihan ilmaiseksi en voi levyä alkaa jakaa. Levykauppoja halvemmalla kuitenkin. Lisäksi lisensoin levyn Japaniin.
Miksi Frontiers haluaa julkaista Saanan, jos se ei vastaa heidän toiveitaan?
– Kuviossa on muutakin, eli ennakko, jonka sain Frontiersilta Saanaa varten. Plus uusi bändini. Joka on niin ikään signattu Frontiersille.
Kerrohan siitä lisää.
– Levy on aika Visions-tyylistä musaa, kunnon powermetallia. Se tulee itse asiassa aika nopeastikin, ehkä jo kesäkuussa. Miksaukset on buukattu kolmen viikon päähän. Osuutensa ovat jo äänittäneet Michael Kiske, Pasi Rantanen sekä Tobias Sammet. Samoin Mirka Rantanen, joka soitti rummut ja Heikkilän Pasi 45 Degree Womanista, joka veti bassot. Levy on tehty tällaisella sekakokoonpanolla, mutta jos keikkoja tulee, kokoan toisen porukan. Jensiä ja Lauria olen vähän miettinyt mukaan.
– Bändin nimi on Revolution Renaissance. Yhden levyllä olevan biisin mukaan. Frontiers itse asiassa keksi nostaa sen nimeksi bändille. Ja se toimii minustakin hyvin. Selvennyksen vuoksi sanottakoon vielä, että Saana on minun soololevyni ja Revolution Renaissance uusi bändini.
Kuullaanko Revolution Renaissancen mahdollisilla keikoilla myös Stratovariuksen materiaalia?
– Mitäs luulet? Totta kai. Kyllä minä saan omalle bändilleni tekemiäni biisejä edelleen livenä soittaa.
Suhdettasi Frontiersiin on puitu internetissäkin. Printtasin junalukemiseksi eiliseltä materiaalia, jonka mukaan olet uhannut vetää herjaajia oikeuteen. Virusmarkkinointia vai jotain muuta?
– Mitä. Onko niitä mukana? Näytähän minulle. En minä kyllä enää välitä siitä, mitä minusta missäkin puhutaan. (lukee paperia) Mitä vittua? Ei minulla ole mitään tiedottajaa. Goldenworksissä ei ole töissä muita kuin minä.
Onko joku esiintynyt siellä sinun nimissäsi?
– Tämän perusteella on. Ei kai onneksi sentään ihan minun nimelläni. Mikä sekin olisi kyllä naurettavan helppoa. (lukee) Puukotus… Voi vittu, eivätkö ihmiset nyt voisi jo lopettaa näiden kaivelua? (naurua) Okei. (ojentaa paperin takaisin) Sillä lailla. Olen minä Imperiumissa tietenkin joskus käynyt, joten tiedän että minua siellä jaksetaan haukkua. Joku on varmaankin päättänyt tehdä minulle tällaisen kepposen. Onneksi ei ole minun nimissäni esiintynyt, vaan keksinyt jonkun tiedottajan. Ihme kun ei Seiskasta olla vielä soitettu ja pyydetty kommenttia.
– Kaikkiaan olen kyllä yrittänyt pysyä erossa internetistä, etenkin keskustelupalstoilta. Olen ajatellut, että näistä ikkunoista näkee paljon kivemman maiseman. Tuolla ne joutsenet muuten nyt menevät. Vieläköhän poikaset ovat hengissä?
Saanko esittää henkilökohtaisen kysymyksen? Katsotko joutuneesi herjaamisen maalitauluksi, koska olet puhunut niin avoimesti mielenterveysasioistasi?
– Niin. Minullahan on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka itse en uskokaan että ihminen voitaisiin noin vain laittaa yhden labelin alle. No, joka tapauksessa, tämän diagnoosin saaneilla ihmisillä on 25% suurempi riski tehdä itsemurha kuin muilla. Ja ihmisillä, joiden vanhemmista jompikumpi on tehnyt itsemurhan, on 25% suurempi riski samaan tekoon kuin muilla. Eli minulla on tämän mukaan 50% suurempi todennäköisyys tappaa itseni kuin niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä. Tiedän kuitenkin, etten ikinä tee sitä. Olen käynyt viimeisten viiden vuoden aikana sellaisissa syövereissä, että…
Se olisi jo tapahtunut, jos olisi tapahtuakseen.
– Juuri niin. Olen selvinnyt sellaisista asioista, ettet uskoisi. Makasin tällä sohvalla lähes kuusi kuukautta ja itkin joka päivä. Edes ulkona en käynyt. Oli aika, jolloin pelkäsin hetken, etten selviä. Mutta onneksi se meni ohi. Terapia on auttanut, ja litium. Enköhän minä sitä joudu koko loppuikäni vetämään. Kevyttä metallia. Aika ironista.
– Maniahan on hyvin luova tila. Jokainen muusikko on varmasti jollain tavalla maaninen. Ja litium on monille sopiva puskuri. Se auttaa suhtautumaan impulsseihin vähän rationaalisemmin ja toisaalta tasoittaa pahimmat depressiokuopat.
Kompressori-limitteri.
– Sitä juuri. Haittana on, että ihan täysillä ei koe enää mitään. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Sivuvaikutukset ovat onneksi olleet pieniä. Minulle litium sopii.
– Vaikka eihän näistä saisi julkisesti puhua. Mutta minusta on kiva ronkkia tabuja. Terapiamuotoni kehittäjä kutsui tabuja ilmauksella emotional plague.
Wilhelm Reich, vai?
– Niin. Hänhän oli yhteiskunnalle niin vaarallinen hahmo, että joutui ensin vankilaan, jossa sitten tuli sattumalta tapetuksi muutamaa päivää ennen vapautumistaan. Reich joutui ristille kuin Jeesus.
Mitä sanapari heavy metal merkitsee sinulle vuonna 2008?
– Niin paljon kuin heavy-musiikki on minulle antanutkin, sitä ei ole minussa enää paljon jäljellä. Paitsi elopainossa. (naurua) Saana ykkönen ja kakkonen tulevat sisältämään minun elämänfilosofiani. Jos ihan totta puhutaan, ei kitaransoitto anna minulle enää oikeastaan mitään. En muista, milloin siitä olisi tullut hyvä fiilis. Puhumattakaan, että olisin enää saavuttanut niitä tunteita, joita koin kuullessani ensi kertaa Deep Purplen tai Van Halenin musiikkia. Tämä on vähän klisee, mutta yksi käännekohta pahempaan tuli silloin, kun musiikista tuli ammatti.
Jälleen asia, jota monet eivät halua suustasi kuulla.
– Voi olla, mutta haluan olla rehellinen.
Stratovariuksen tuorein levy (Stratovarius, 2005) poikkesi tyyliltään edeltäjistään. Oliko sinulla tietoinen pyrkimys uudistaa yhtyeen soundia? Toimiiko hardrock nykyään paremmin?
– Ei todellakaan. Kyseinen levy oli hyvin säälittävä räpellys. Paloista kasaan kursittu epätoivoinen yritys pysyä hengissä. Elements, Pt.1 on minusta Stratovariusta parhaimmillaan. Yhtyeen paras albumi. Se ei ole mikään yleisön suosikki, mutta minulle rakas. Siihen satsattiin paljon aikaa ja resursseja, eikä mistään säästelty. Bändissä oli silloin vielä innostunut meininki, ja sessioihin kulminoitui oikeastaan koko orkesterin olemus. Vaikka se olikin jo kymmenes levymme. Sen jälkeen tuli romahdukseni, huhtikuussa 2004. Prosessi kesti kauan, olin sairaalassa ja kävin läpi joitakin tosi vanhoja juttuja ja patoutumia.
Juuri ennen romahdusta ehdit kiinnittää bändiin naislaulajan ja ilmoittaa Anders Johanssonin korvaavan Jörgin. Tämähän osoittautui kunnon uutisankaksi. Miltä tempaus nyt tuntuu?
– Se oli juuri tyypillistä kaksisuuntaisen mielihäiriön aiheuttamaa toimintaa. Ehkä kaikkein pahin maaninen tempaukseni. Ja kuten sanoit, siitähän alamäki alkoi. Eihän Katriina ollut bändissä edes kahta viikkoa. Eikä yhtään keikkaa.
Oletko kuullut Katriina Wiialan uutta bändiä, Mustaa Joutsenta?
– Mitähän tähän nyt sanoisi… Sovitaan, etten ole kuullut. Katriinassa on särmää ja hänet on tehty sooloartistiksi. Hän ei oikein istu siihen bändiin. Edes kuvien perusteella. Voi muuten olla, että me teemme vielä joskus jotain yhdessä.
Mikä on Stratovariuksen kohtalo tällä hetkellä?
– Tietyt sopimusasiat eivät valitettavasti ole vielä valmiita. Määrä oli, että ne olisi saatu tätä haastattelua ennen kuntoon. Mutta nyt en yksinkertaisesti voi puhua asiasta lehdissä yhtään mitään. Meillä on todella iso uhkasakko niskassa, joten et saa painaa kaikkea tänään kuulemaasi lehteen.
Entä muuten kuin bisnesmielessä?
– Tämä on ollut minulle 22 vuoden reissu. Tuhat keikkaa, maailman ympäri seitsemän kertaa… Mutta kyllähän kulta-ajat olivat jo siellä 90-luvun lopussa. Olen miettinyt asiaa tarkkaan nyt yli vuoden päivät, tai oikeastaan siitä romahduksestani saakka, ja saat kyllä ajallaan kertoa sekä mielipiteeni että ratkaisuni ihmisille.
– Minun romahdukseni laukaisi kaikenlaisia asioita bändissä… Kun Führer on heikko, muut hyökkäävät. Näistä asioista ei olla koskaan puhuttu, mutta Stratovariuksessa on aina ollut sellainen triangeli kuin minä, Kotipelto ja Jörg. Siinä porukassa on ollut joka suuntaan alusta saakka kaikenlaisia jännitteitä ja kaunoja. Viimeksi saimme riidan aikaan t-paita-designeista. Minulle tämä näyttäytyy psykologisesti tulkiten siten, että siinä riidellään jostain ihan muusta.
Onko hajoaminen ollut lähellä?
– Ihan ensin haluan toistaa, mitä Lennon sanoi silloin kun The Beatles aikoinaan hajosi: ”Tämä nyt on vain yksi rockyhtye. Ei mitään maailmoja mullistavaa.”
– Jörg oli lähdössä bändistä Stratovarius-rundin jälkeen. Hän tuli mukaan silloin suoraan Saxonista ja soitti minulle vittuillakseen meidän keikkojammekin Saxon-paita päällä. Yhtenä iltana hänen rumpuroudarinsa Django tuli hirveässä jurrissa sönköttämään minulle että ”Jörg lähtee bändistä, mutta vetää rundin loppuun, koska on bisnesmies”.
– Olimme sitten Seattlessä Studio 7 -nimisen liiterin edessä dösässä odottamassa keikan alkua, kun Jörg itse tuli sanomaan minulle, miten ”tämä bändi on lopussa”. Ja meillä oli sillä rundilla Jenkeissä ja Kanadassa enemmän keikkoja kuin ikinä aiemmin! Toisessa laidassa ihan ihmisenä bändissä on Jens. Hän on jaksanut tukea ja ymmärtää jopa minun oikkujani hyvin kärsivällisesti…
Sinua ja Jensiä yhdistää isän yllättävä kuolema teidän ollessani vielä poikasia.
– Näin on. Minä olen oikeastaan aina löytänyt lohtua musiikista. Samaa olen suositellut Jensille. Hänen pitäisi vain tehdä ja julkaista lisää musaa…Voisin kuunnella Jensin soittavan pianoa vaikka koko päivän. Mutta uudet kamat hän saisi hankkia. En unohda ikinä sitä, miten Jensin DX-Seiska levisi yhdellä viime rundin jenkkikeikalla ja hän alkoi roudareiden kanssa kolvata sitä kasaan kesken keikan!
29. helmikuuta 2008,
Timo Tolkin koti, Helsinki
(Viisi päivää haastattelun jälkeen Timo Tolkki ja Frontiers Records pääsivät sopuun Saanaa koskevista asioista. Tiedotteen keskeinen sisältö oli, että ainoastaan Tolkki julkaisee levyn myyntiin omilla nettisivuillaan. Osalla tuotoista hän kuittaa takaisin Frontiersin itselleen maksamat ennakot.)