Finlandia-talolla ensi viikon maanantaina 4th Dimension –yhtyeensä kanssa esiintyvä legendaarinen John McLaughlin oli vastaavissa puitteissa Lontoossa paitsi erinomaisessa vedossa, myös ilmiselvästi hyvällä tuulella. Barbicanin-keikka oli vanhennut vasta kolmanteen biisinsä, kun basisti Etienne M’bappen ja rumpali Ranjit Barotin rento svengi jo kirvoitti bändiliideristä muutaman sähäkän tanssiaskeleen.
Mistään ei missään vaiheessa muutenkaan näkynyt tai kuulunut, että kitaristisäveltäjälle tuli vastikään täyteen ”the big seven”, kuten hän asian yhdessä spiikissä itse ilmaisi. Päinvastoin, sekä energia että näkemys virtasivat sormista otelaudalle vuolaasti kuin aina. Jos McLaughlinia jostain kadehtia sopii, niin nimenomaan siitä miten helpolta hän saa vaikean vaikuttamaan. Hurjan harjoittelun tuloksena nuorena saavutettu osaaminen ei ole ruostunut.
Kamerunilais-intialaisesta taustasta ponnistava komppikaksikko höysti keitosta koko parituntisen mukavan toimeliaasti ja mielikuvituksellisesti korostaen samalla maestron historiaa eri tyylilajien ymmärtäjänä, mutta silti illan toiseksi tähdeksi nousi bändin toinen ”Yorkshire lad”: Gary Husband on umpilahjakas muusikko, joka tuntuu jääneen yhdeksi jazzrockin suurista tuntemattomista. Nyt hän aloitti koskettimien parissa, mutta poikkesi illan edetessä pariin otteeseen myös rumpujen takana – ensin kuljettaakseen bändiä itsekseen, sitten antautuakseen hienoon kahden setin myllytykseen Barotin kanssa. Komea oli myös jälkimmäisen soolospotti, jossa länsi ja ragat kohtasivat laadukkaasti.
Vaikka bändin tuore Now Here This oli Lontoon setissä jopa vähän yliedustettuna, riitti tilaa muullekin. Konsertin ensimmäinen laina oli Pharoah Sandersin Crescent With Love –albumin herkkupala The Light At The Edge of The World, jonka perään kuultiin hetken kuluttua pätkä Santanaa.
4th Dimensionin tuotannosta esiin nousi kirkkaimmin hurja Call and Answer. Myös rockpala Riff Raff ja nimissään kaiken kertovat Echoes From Then sekä Trancefusion kulkivat esteittä, parhaimmillaan suorastaan hurmoksellisesti. Juhlavan tulkinnan sai myös neljän vuoden takaiselta Floating Pointilta lohkaistu Abbaji. Sen McLaughlin omisti tablaguru Alla Rakhalle (1919-2000), jonka pojan Zakir Hussainin kanssa on itse soittanut vuosien saatossa ahkerasti.
Encoreksi bändi vetäisi hihasta John Coltranen ylimaallisen A Love Supremen, eikä tätä klassikkoa paremmin iltaa olisikaan voinut päättää. Kunpa Helsingin-konsertti toimisi yhtä upeasti.