Teksti: Anssi Eriksson, kuvat: Saara Planting
Ehti vierähtää miltei tasan vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyneen Dirty Honeyn laulaja Marc LaBelle kysyi loppuunmyydyn Tavastian lavalla, pitäisikö orkesterin poiketa Pohjolan perukoilla vielä uudemmankin kerran. Yleisön vastaus oli korviahuumaavan myöntävä, suorastaan vaativa, ja nyt tätä jälleentulemista päästiin todistamaan hieman edellisvisiittiä isommissa puitteissa.
Tässä välissä yhtyeeltä ilmestyi myös odotettu kakkoslevy Can’t Find the Brakes, joka soi yhtä verevästi kuin edeltäjänsä. Mutta ennen kuin päästään illan pääesiintyjän kimppuun, sananen lämmittelijästä.
Helsinkiläinen autotallirockin nimiin vannova The Empire Strikes herätti alkukeikasta huomattavan vahvoja The Hellacopters -viboja, mutta yhtye nousi setin edetessä enemmän omilleen. Bändillä riitti energiaa, ja sävellyksissäkin oli oikein mukavasti koukkuja.
Plussapisteitä voidaan jakaa myös aina yhtä ilahduttavasta lehmänkellosta ja ärhäköistä stemmoista. Harmillisesti kuitenkin omalle paikalleni lavan edessä kitarasoolot eivät meinanneet erottua kunnolla miksauksesta ja laulu oli hivenen epäselvää.
Sama ongelma ei onneksi vaivannut Tukholmasta Helsinkiin saapunutta amerikkalaiskvartettia. Soundi oli paremmin balanssissa, ja erityisesti kitara murisi maittavasti. Samoin soolot nousivat selkeästi pintaan, mikä on tietenkin tässä tyylilajissa olennaista.
Yhtye on muutoinkin keskittynyt olennaiseen, eikä pyörää ole missään nimessä lähdetty keksimään uudelleen. Jokainen soittaja on kuitenkin selvästi syventynyt bluesrockin saloihin pieteetillä. Rummut jylisevät kuin John Bonhamilla konsanaan, basso lompsottaa tiukasti taskussa The Bandin Rick Dankon tyyliin ja kitaristi John Notto on käytännössä yhdistelmä Jimmy Pagea, Joe Perryä ja Paul Kossoffia. Solisti LaBelle lukeutuu puolestaan Rival Sons -kollega Jay Buchananin kanssa 2000-luvun vaikuttavimpiin rockääniin.
Siinä missä Dirty Honeyn edellisellä Suomen-keikalla kuultiin vasta maistiaisia tuolloin vielä tuloillaan olleesta uutuusalbumista, tällä kertaa tuoreempi materiaali oli setissä vahvasti edustettuna. Keikka päräytettiin käyntiin heti nimikkokappale Can’t Find the Brakesilla, ja siitä eteenpäin uutuuksia oli ripoteltu tasaisesti pitkin matkaa.
Bändin vaikutteet kävivät selviksi myös covervalinnoissa: keikan akustisella osuudella kuultiin The Rolling Stonesia chicken picking -sooloineen ja myöhemmin todella tanakasti groovaavaa Prince-tulkintaa. Yhtyeellä on lisäksi tapana vaihdella jälkimmäistä välillä Aerosmithiin kuin todisteena siitä, että vertailu esikuviin kestetään kyllä.
Taidokkaan mutta rennon soiton lisäksi myös showpuoli oli edelliskerran tapaan bändillä hallussa. Hillitty mutta näyttävä valoshow toi esitykseen elävyyttä, ja sekä LaBelle että Notto kunnostautuivat niin sanotusti pellit paljaana kekkaloinnissa ja kaikenlaisissa pirueteissa. Yleisö eli vahvasti mukana joka hetkessä.
Keikan päättäneen Rolling 7sin aikana soittoniekat saivat kukin vielä oman soolo-osuutensa, jolloin myös basisti Justin Smolian ja rumpali Jaydon Bean pääsivät revittelemään. Smolianin lätkyttelyn mukana eturivissä alkanut kollektiivinen ilmapeukuttelu oli viihdyttävää seurattavaa sekin.
Vaikka 70-luvun bluesrockista ammentavalla riffittelyllä eivät uudet bändit taida nykypäivänä – valitettavasti – juuri areenoita täytellä, ei klubeilla tai vähän isommissa saleissa aiheesta voi juuri tätä parempaa tyylinäytettä päästä todistamaan. Aivan vastustamaton menoa!
Settilista:
Can’t Find the Brakes
California Dreamin’
Heartbreaker
Get a Little High
Scars
Dirty Mind
Tied Up
Coming Home (Ballad of the Shire)
Honkey Tonk Women (The Rolling Stones -cover)
Don’t Put Out the Fire
Ride On/Satisfied
No Warning
Let’s Go Crazy (Prince-cover)
The Wire
Another Last Time
When I’m Gone
+
Won’t Take Me Alive
You Make it All Right
Rolling 7s
Kuvagalleria
Dirty Honey
The Empire Strikes
