Harvoin löydän itseni pop-keikalta, mutta päätös lähteä Pariisin Kevään keikalle kävi verrattain kivuttomasti. Yhtyeen tuore albumi Kaikki on satua on raikunut talouteni ämyreistä siksi tiuhaan, että koen velvollisuudekseni tarkastaa Pariisin Kevään elävänä – josko vanhempi tuotantokin aukeaisi elävässä elämässä. Levytettynä yhtyeen varhaisempi materiaali ei ole allekirjoittanutta sykähdyttänyt uusimman tapaan. Myönnettäköön myös, että lehtemme toimitussihteerin tarinat bändin edelliseltä Yo-talon keikalta nostattivat mielenkiintoa. Humalaisen huumaavaa hysteriaa oli kuulemma odotettavissa.
Kello 23.30 oli Pariisin Kevään määrä astua loppuunmyydyn Yo-talon eteen. Vaan ei, koska huomattava osa yleisöä seisoskeli yhä jonossa. On se nyt saakeli, ettei voi lähteä ajoissa tapahtumapaikalle. Keljutti kyseisellä hetkellä niin vietävästi, että ensimmäistä kertaa Päivi Räsäsen idioottimaisen holhoava ehdotus baarien sulkemisajan aikaistamisella tuntui hyvältä idealta.
Muutaman akateemisen vartin jälkeen, perjantain vaihduttua lauantaiksi, oli tupa vihdoin saatu täyteen ja Pariisin Kevät saattoi kavuta lauteille. Uusimmalta levyltä poimitut Olen kuullut merestä ja On aika juosta käynnistivät keikan. Itsellenikin tuttujen sävelmien aikana romuttuivat mielikuvani, jotka olin rakentanut yhtyeen nokkamiehestä Arto Tuunelasta.
Mielikuvat harkitun hillitystä ja laskelmoivan etäisestä herrasmiehestä saivat kyytiä laulajan eloisan heittäytyvässä ja yleisönsä lumoavassa lavaolemuksessa. En hetkeäkään enää epäillyt, ettei yhtye saisi keikoillaan aikaiseksi toimitussihteerimme kuvailevaa hurmosta. Hurmosta, hysteriaa, jossa bändin liideri saa pelätä hiuskuontalonsa joutuvan innokkaimpien fanien käsiin.
Ne onnelliset, jotka olivat onnistuneet Yo-talolle lippunsa saamaan, saivat varmasti sitä mitä tulivat hakemaan. Bändin soitto kulki vakuuttavasti, settilistan tarjoillessa sopivassa suhteessa uutta ja vanhaa. Läpi keikan tukahduttavan täysi keikkapaikka oli täynnä tanssivia jalkapareja sekä yhtä suurta onnellista hymyä. Kollektiivinen hurmos vei vastustamattomasti mukanaan ja ulkopuolisen tarkkailijan rooli unohtui vaivihkaa.
Perjantain viimeisinä hetkinä syntynyt ajatus baarien aukioloaikojen lyhentämisen hyvyydestä kaikkosi musiikin tauottua. Vielä oli onneksi aikaa käydä yhdellä tuopilla aina aurinkoisessa Alanyassa analysoimassa illan saldo. Pariisin Kevään täydellisyyttä hipovassa paketissa hiertää juuri sen laskelmoitu täydellisyys. Se on aavistuksen liian lähellä Leevi and the Leavingsia omaan makuuni. Luovan hulluuden aiheuttama epätäydellinen särö puuttuu, jotta voisin nauttia Pariisin Keväästä täysin palkein.
Teksti: Juha Leveelä