Käyskentelen parin vuoden tauon jälkeen jälleen kohti Vanhankylänniemeä juurimusiikin kiilto silmissäni. Maisemat ovat tutut, vaikka paljon on ehtinyt välissä myös tapahtumaan: niemeen vievää tietä reunustava peltoalue on valjastettu puistokäyttöön ja rakennustöitä tehdään matkan varrella muutoinkin.
Myös määränpäässäni ovat puhaltaneet muutoksen tuulet. Vuonna 2024 Puistoblues lisäsi päälavan viereen pikkulavan, mikä tarkoitti pääkonsertin kannalta luonnollisesti aiempaa mittavampaa artistikattausta ja hektisempää päiväohjelmaa.
Ensimmäinen huomion vangitseva seikka niemennokkaan saavuttaessa ei kuitenkaan liity lavateknisiin ratkaisuihin vaan yleisöön, jota on silmämääräisesti arvioituna selvästi viime visiittiä enemmän. Jos havainto todella pitää kutinsa, tämä on mitä mainioin kehityssuunta ensi vuonna 50-vuotisjuhliaan viettävän tapahtuman tulevaisuuden kannalta.
Blueskansa ei tunnu olevan huolissaan edes Suomen suven arvaamattomuudesta. Vuonna 2023 sade piiskasi niemeä käytännössä koko konserttipäivän ja hellitti ottensa vasta pääesiintyjän heittäessä yleisölle hyvästejään. Tällä kertaa muutamaa minuuttia perässäni juhla-alueelle saapuneelle ukkosrintamalle ei mahda mitään edes päälavalla aloittelevan Eternal Erectionin aurinkoinen funk.
Rankkasade alkaa kun yhtye on vasta pääsemässä vauhtiin ja pian seuraavat salamat alkavat kaarrella taivaalla sen verran lähellä sähkölaitteistoa, että keikka katsotaan parhaaksi keskeyttää. Kun myräkkä viimein hellittää ja tummanpuhuvat pilvet lipuvat loitommalle, orkesteri palaa takaisin lauteille, mutta aikataulusyistä vain yhden lisäkappaleen ajaksi.
Ilmojen haltijat ovat huomattavasti suosiollisemmat Erja Lyytisen esiintymisvuorolla. Keikan puolivälissä paahde alkaa liimata jo paitaakin ruhoon. Tunnelma on hikinen, eikä vähiten maailmanlaajuisestikin arvostetun laulaja-kitaristin otteiden takia.
Vaikka Lyytisen kohdalla on täysin perusteltua puhua perinteisestä bluesista, artisti on kurotellut viime aikoina reilusti myös peruskaavojen ulkopuolelle. Keikan aikana liikutaankin sujuvasti Chicagosta New Orleansin hetteiköille ja sieltä Sunset Stripin keinovalojen loisteeseen, ehkä jopa sateisen Seattlen kautta koukaten.
Tarjolla on shuffle-biittiä, Billy Gibbonsin tyylistä boogierevittelyä, jopa hieman Alex Lifesonin mieleen tuovaa riffittelyä, luonnollisesti roppakaupalla taidokasta slidesoittoa sekä yllättävän paljon raskaammalle rockille kumartavia soundeja ja rytmejä. Efekti on erityisen voimakas, kun jälkimmäisiä loihditaan ilmoille salamakuvioisen hevi-Kramerin välityksellä. Hyväntuulinen Lyytinen kertoo kyseisen soittopelin olleen aikainen 50-vuotislahja itselleen.
Pitkän uran tuoma kokemus näkyy ja kuuluu kaikessa tekemisessä. Ennen kaikkea Lyytinen kuitenkin nauttii esiintymisestä, eikä fiilis voi olla tarttumatta yleisöön. Ja mikäs siinä monipuolisia sointu- ja sävelkudelmia luodessa, kun taustalla häärää asiansa osaava rytmiryhmä. Grooven ytimessä operoiva rumpali on tiukassa lukossa basson kanssa ja napakan perustan päälle tyylitietoisesti annostellut Hammond-hurjastelut viimeistelevät nautittavan paketin.
Päälavan seuraava esiintyjä, ja päivän toiseksi nimekkäin ulkomaalaisvieras, on Kansasista itsensä maailmankartalle soittanut Samantha Fish. Allekirjoittaneelle kyseessä on tapahtuman odotetuin keikka, sillä laulaja-lauluntekijän aiemmat Suomen-vierailut ovat jääneet aina syystä tai toisesta väliin.
Onneksi virhe on nyt korjattu, sillä Fishin ilmaisuvoima pääsee omilleen ennen kaikkea livetilanteissa. Keikka polkaistaan käyntiin rouhealla Kick Out the Jams -lainalla ja tiuhaan vaihtuvat kitarat rähisevät soittajansa käskytyksessä kuuliaisesti. Soundit ovat rapeat ja Fish pääsee revittelemään myös lauluäänellään levytettyä tuotantoaan reteämmin.
Toisinaan kun nuotit uhkaavat loppua otelaudalta kesken, Fish puristaa viimeisistäkin kaikki liikenevät mehut irti koko vartalollaan. Välillä kitara sylkee sanomaansa mantramaisesti, seuraavassa hetkessä jo raukeasti venytellen. Tyyli vaihtelee sujuvasti rähjäisestä sikarilaatikkoriffittelystä kauniin kuulaisiin melodioihin. Monet hitaammista kappaleista kasvavat loppua kohti kiihtyviksi dynaamisiksi jameiksi.
Näissä myös yhtye pääsee esittelemään osaamistaan, ja mikäli en olisi omin silmin toisin todistanut, olisin voinut vannoa, että rumpukalvoja pahoinpitelee itsensä Matt Sorum – groove on sen verran kovakätistä ja kulmikasta. Siinä missä Lyytisen taustayhtye kaartelee mutkissa niiaten, Fishin tulituki ryskää maaliinsa kuin kiskoilla. Tämä ei ole moite, sillä molemmille lähestymistavoille on paikkansa.
Kun Fish lopulta lurittelee päätöskappaleen klimaattista loppusooloa, tunnen taivaan aukeavan – myös kirjaimellisesti. Pian olutteltta on jo toisen kerran saman päivän aikana kuin täyteen ammuttu, eikä ainoastaan kattavan bluesöljytarjonnan vuoksi.
Kun sade jälleen helpottaa, on tullut korkea aika tarkastaa pikkulavan tarjonta. Siellä yleisöä illan pääesiintyjää varten hurmokseen piiskaa kotimaisen garage rockin lipunkannattaja Ursus Factory.
Yhtyeen iskelmää, punkkia, heviä, alternativea, discoa, funkia, psykedeliaa, yläoktaaveja, alaoktaaveja, äkkivääriä manoovereita ja perinteille kumartavaa svingiä yhdistelevä keitos kärventää kitalaen sijaan tajunnan.
Olkaan kesken keikan tarttuva hilpeä konserttivieras on myös tohkeissaan kokemastaan. Onnistun erottamaan omintakeisia tanssiaskeleita tapailevan herran hivenen epäselvästä ulosannista sanaparin “rock” ja “roll”, ja siitähän tässä toden totta on kyse. Ursus Factory kelpaisi omissa papereissani ison lavan päätösnumeroksi milloin vain, vaikka sen soinnut eivät erityisen sinisinä soikaan.
Pääesiintyjän pesti on tällä kertaa kuitenkin langennut pitkän linjan rock-jyrä George Thorogood & The Destroyersille – jolle keikka Järvenpäässä on jo kolmas laatuaan.
Jos John Mellencamp on Bruce Springsteenin temperamenttinsa vuoksi aika ajoin vaikeuksiin ajautuva pikkuveli, George Thorogood on herrojen toisessa osavaltiossa asuva pahamaineinen pikkuserkku, jonka takuumaksuihin huhutaan uponneen tuohta parinkin Pontiac Firebirdin edestä.
Thorogood on paatunut boogiespesialisti, jonka monet tuntevat ainoastaan ”Bad to the Bone -häiskänä”, mikä on vähän harmi, sillä mies on liottanut itseään bluesin ydinmehusta uutetuissa liemissä jo vuosikymmeniä, ja kahlannut siinä ajassa läpi koko rock’n’rollin aapisen.
Vetreästi esiintyvän 76-vuotiaan veteraanin nuoruuden uho on vaihtunut kokemuksen tuomaan auktoriteettiin: kun lavalla puoliakustistaan hakkaava jermu vakuuttaa edelleen viettävänsä iltansa mieluiten Johnnie Walkerin ja Jim Beamin seurassa, niin uskottavahan se on.
Myös slide pysyy miehen hyppysissä mallikkaasti ja vinguttelu kirvoittaa yleisöltä spontaanit suosionosoitukset Bad to the Bonen lisäksi myös erityisesti Gear Jammerin kohdalla. The (Delaware) Destroyersin säestyksestäkään ei löydy moitteen sijaan, sillä kyseessä on nykymuodossaan varsin tiukkasoittoisesta yksiköstä, joka on kuin luotu rosoisesti räimivän Thorogoodin taustalle.
Maestro itse osaa edelleen ottaa yleisönsä showmiehen elkein. Shottia kumotaan, hiusten kampaamisesta tehdään oma ohjelmanumeronsa (ennen Get a Haircutia, tietenkin) ja setin lopuksi mies vielä “karkaa” teknikkonsa kynsistä takaisin lavalle paistattelemaan. “Just rock star shit, baby”, kuten mies poseeraamistaan aiemmin keikan tiimellyksessä luonnehti.
Nämä hahmot alkavat olla valitettavan katoava luonnonvara.
Teksti: Anssi Eriksson