Tampere Jazz Happening on profiloitunut suomalaisten jazzfestivaalien joukossa taiteelliselta linjaltaan tinkimättömäksi tapahtumaksi, jolle antavat kotoisat kulissit Tullikamarin ja Telakan vanhat, tunnelmalliset rakennukset. Minulle se on muodostunut jokasyksyiseksi perinteeksi ja valopilkuksi (musiikki)vuoden pimeimpänä aikana.
Rock-orientoitunut kuulijakin löytää festareilta mielenkiintoista kuunneltavaa
Jazz Happeningissa ei Pori Jazzin tavoin kuulla poppia, sen sijaan mitä moninaisempia ja yllättävämpiä improvisaatiomusiikkiesityksiä. Ja kun joka kerta paikalle saadaan elinvoimaisia alan huippuja sekä ajankohtaisia modernin rytmimusiikin suunnannäyttäjiä, voi olla varma, että avarakatseisesti ajatteleva rock-orientoitunut kuulijakin löytää festareilta mielenkiintoista kuunneltavaa ja katsottavaa. Nöyrä jazzpoliisinne poimii tarjonnasta muutaman mehukkaimman palan.
Perjantain virallisessa festariavauksessa Timo Lassy Band toivottaa tervetulleeksi yleisön hyväntuulisella ja tyylikkäällä souljazzillaan. Kepeä ja hyväntuulinen aloitus saa juhlaväen rentoon tunnelmaan. Aina vakuuttavan Lassyn best-of-setissä on sijaa myös balladeille ja tunneskaala on siksi varsin laaja. Yhtyeestä etenkin Wurlitzeria käskenyt Georgios Kontrafouris häikäisee soundillaan ja leikkisillä improvisaatioillaan.
Avant-funk-orkan käsissä groove on sulaa vahaa ja se tavoittaa liki kaikki mahdolliset dynamiikan ääripäät
Kolumbialaisen harppu-fakiiri Edmar Castanedan jälkeen yhdysvaltalainen Medeski Martin & Wood pitävät perinpohjaiset groove-sulkeiset. Trion juuret ovat Jimmy Smithin ja John Pattonin juurevassa ja soulahtavassa urku-boogiessa. Avant-funk-orkan käsissä groove on sulaa vahaa ja se tavoittaa liki kaikki mahdolliset dynamiikan ääripäät. Trion soitto taipuu hetkessä happorockaavasta vyörytyksestä tilan ääntä hyödyntävään hädin tuskin kuultavaan akustisuuteen.
Medeskillä on kioskissaan lähes kaikki mahdolliset klassikkokiipparit – flyygeli, Rhodes, Hammond, Mellotron (!) – sekä muutama syntetisaattori, joista hän taikoo mitä kummallisempia ääniä. Urkuri vääntää tutunoloiset duuri-teemat mutkalle ja muovailee niistä uusia. Rytmiryhmän yhteispeli on kehittynyt 20 vuodessa telepaattiseksi. Kun rytmin salat on luodattu, alkaa joku soittajista soittaa uutta riffiä tai teemaa ikään kuin muita vastaan. Pian muut tarttuvat koukkuun ja aihio muuttaa muotoaan. Superjamilta jää kaipaamaan ainoastaan hyviä biisejä. Trio työstää suuren osan ajasta (varsin ansiokkaasti) yhden soinnun vamppia, mutta vastapainoksi runsaampi soinnuttelu ja astetta jäsennellympi rakenne olisi jämäköitänyt settiä.
Lauantain päiväkonsertissa on tarjolla kolme erilaista vapaata ajattelua suosivaa kokoonpanoa. Ensiakti Stefan Pasborg’s ”Free Moby Dick” soveltaa konseptissaan yhtä jazz-yhtyeille ominaista tapaa popularisoida vaikeana pidettyä musiikinlajia. Jo nimellään Led Zeppeliniin (ja Herman Melvilleen) viittaavan yhtyeen jameille antavat raamit tunnetut rock-anthemit. Pan-pohjoismaisen orkan svengi on hallittua ja fonistit Mikko Innanen ja Liudan Mockunas tuuttaavat riffejä ja mehukkaita sooloja kuin sankarikitaristit konsanaan. Setissä improvisaatioiden innoittajina toimivat myös mm. Rollareiden Paint It Black ja White Stripesin (zeppelinmainen) Seven Nation Army. 1970-luvun henki leijuu ilmassa myös vahvana psykedeelisenä latauksena.
Monille yhtyeen totaalisen anarkistinen ja äärimmäinen heavyfree on liikaa
Illansuussa esiintyvä Raoul Björkenheimin trio jakaa mielipiteet kahtia. Monille yhtyeen totaalisen anarkistinen ja äärimmäinen heavyfree on liikaa, ja jo kymmenen minuutin jälkeen moni poistuu tyrmistyneen näköisenä salista, mutta vielä innokkaampia ja äänekkäämpiä ovat hänen ihailijansa. Björkenheimin seitsenkielisestä ei lähde ainuttakaan vihellettävää sävelkulkua vaan se mylvii härkäpäisesti kuin viimeisen tuomion pasuuna. TJH-veteraani ja mestari-improvisoija Mats Gustafsson pistää hurjalla baritonismillaan kampoihin parhaansa mukaan ja taikoo elektronisilla efekteillään apokalyptista noisea. Häkellyttävin on silti trion rumpali Morgan Ågren, jonka kolmibassarisen (!) settinsä takana takoo kubistisia komppejaan mielipuolisella raivolla. Yhtä katharsista koko keikka!
Toisenlainen rockin ja jazzin liittymä koetaan illalla, kun muun muassa Joni Mitchellin, Stingin ja Peter Gabrielin produktioissa rummuttanut ranskalainen Manu Katché tuo kvintettinsä lavalle. Toisena tähtenä kokoonpanossa loistaa yksi elektronisen ambient-jazzin guruista, norjalaistrumpetisti Nils Petter Molvaer. Katché ja Molvaer ovat molemmat lyyrisyyttä ja seesteistä tunnelmaa painottavia muusikoita. Sisäsiisti yhtye tarjoaa nautittavan esityksen kiihottavaa yöjatsia, mutta se tuntuu yllättäen laimealta verrattuna Telakan kotimaiseen tarjontaan.
Tenors Of Kalma on uunituore trio mutta jo nyt täydessä iskussa. Renessanssitaiteilija Jimi Tenorin ohella kombossa soittavat kitaristi Kalle Kalima sekä rumpali Joonas Riippa. Lavalla punaisten puukuorten sisään on kätkettynä Moog- ja Micro Korg -syntetisaattorit, joilla Tenor soittaa sekä bassot että synaleadit. Hämmästyttävästi hän soittaa bassoäänet oikealla kädellään. Lisäksi Tenorin arsenaaliin kuuluu puhaltimia, joiden parissa hän on myös melko peto. Tenors Of Kalman säveltaiteesta on vaikea löytää kalman sävyjä, sillä se koostuu jazzin lisäksi Tenorille tunnusomaisesta loungehtavasta ja soulahtavasta takakenosta ja jopa aurinkoisesta reggaesta. Meno on virtuoositeettista mutta sopivan epäakateemista ja etiketeistä vapaata. Kaliman rento mutta skarppi kitarointi sekä Riipan tappava svengi palvelevat täydellisesti narisevasti laulavan hullun professorin aivoituksia.
Loppuunmyyty Klubi bailaa pimeässä härmäläisessä yössä neworleansilaista perinnemusaa kuin hirmumyrskyn edellä
Tänä vuonna Kallio-albumillaan täydet viisi tähteä Soundissa napanneen Valtteri Pöyhösen johtaman Dalindéon nostalgisesti tyylitelty, mannermainen fuusio miellyttää sekin, mutta tuntuu kiltiltä kaiken tänään nähdyn ja kuullun jälkeen. Klubilla illan päättävä, televisio-sarja Tremestä tuttu The Hot 8 Brass Band ei voisi olla juuri nyt yhtään ajankohtaisempi. Loppuunmyyty Klubi bailaa pimeässä härmäläisessä yössä neworleansilaista perinnemusaa kuin hirmumyrskyn edellä.
Sunnuntain saaliikseni jää ainoastaan Jack DeJohnnette Group, jonka kuulas fuusio on silkkaa luksusta. Muun muassa Miles Davisin ja Keith Jarrettin komppimiehenä mainetta saavuttaneen DeJohnnetten biitti on tunnistettava, kevyttä, pohdiskelevaa ja biisiä eteenpäin vievää, ja liideriltä kuullaan yllättävän vähän sooloilua. Yhtyettä tähdittävän Don Byronin klarinetti sekä häikäisevän taitavan George Colliganin kosketinsoundit soivat yhteen hienosti luoden samanaikaisesti eksoottisen ja modernin vaikutelman. Turhankin paljon ennustettavaa ”teema ja soolot mieheen” –kaavaa noudattanut setti pysyttelee turvallisuussuosituksissa ollen silti sangen nautittava pyhäehtoollinen.
Jo ennen päätöskonserttia moni festarikävijä tuntuu olevan taas yhtä mieltä: Tampere Jazz Happening on suomalaisten jazz-festivaalien ykkönen.
Teksti: Sami Nissinen
(Medeski, Martin & Wood -kuva: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening)