Ari – Kauko Röyhkä (epävirallinen)

On taas jokatiistaisen Kauko-tarinan aika.

Ari

Yhteen aikaan hän oli ainoa kaverini. Urheilutunnilla jouduimme molemmat aina b-joukkueen puolustajiksi. Jos joku hyökkäsi, otin pallon pois ja potkaisin kentän ulkopuolelle. Ari puolestaan oli pitkä ja jäykkä, hyökkääjä jallitti hänet helposti. Aria pidettiin omalaatuisena ja vähän tyhmänä. Kerran Vesku, yksi luokan kingeistä, otti ikkunalta lunta ja heitti Aria lumipallolla. Ari puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti Veskua niin hurjan näköisenä, että hän pelästyi. Sen jälkeen Aria ei enää kiusattu.

Ajauduin juttelemaan Arin kanssa. Hän tykkäsi bluesista. Itse en siitä paljon välittänyt. Siihen aikaan kaikilla bändeillä oli pakollinen bluesnumero, joka oli pitkä ja laahaava ja huipentui aina samanlaiseen kitarasooloon. Ari lainasi minulle levyn. Se oli Little Walterin albumi.

– Kuuntele tämä. Se on MUSTAA bluesia.

”Ari lainasi minulle levyn. Se oli Little Walterin albumi.”

Kotona kuuntelin levyn ja huomasin, että se oli paljon mielenkiintoisempaa bluesia kuin Claptonin ja kumppaneiden tilutukset. Kitarasooloja ei tullut ollenkaan. Ari oli jäänyt luokalle ja oli siis vuotta vanhempi kuin minä. Näimme lehdestä, että Dave Lindholmin uusi bändi Pen Lee oli tulossa keikalle Rattorilupille. Tykkäsin Davesta, jonka kukkomainen asenne ja stadinslangi ärsyttivät monia. Mutta olin vasta seitsemäntoista. Rattorin poket olivat kuuluja tiukkuudestaan, en uskonut pääseväni sisälle. Menimme paikalle jo viiden jälkeen. Pääsin poken ohi, mutta Arilta kysyttiin papereita, EIKÄ HÄNELLÄ OLLUT NIITÄ MUKANA! Lojaalisuudesta häntä kohtaan minäkään en mennyt sisälle. Tuntia myöhemmin kuljimme paikan ohi, ja sinne oli korttelin mittainen jono. Olisi ollut mahtavaa nähdä Dave Lindholmin Pen Lee-bändi Rattorissa, joka oli legendaarinen opiskelijakapakka ja rockluola.

Emme koskaan puhuneet koulu- tai perheasioista, emme edes tytöistä. Puhuimme vain musiikista. Ari soitti vähän kitaraa ja huuliharppua. Minulla oli akustinen kitara, jonka kaikki kielet olivat poikki. Käytin sitä rekvisiittana, kun esiinnyin peilin edessä ja matkin rocklaulajia. Täytin 18. Ari tuli käymään luonani. Asuin äidin kanssa siihen aikaan kaksiossa, jonka toinen huone oli kalustettu. Vedin olohuoneen oven kiinni, koska sillä puolella oli vain ruokapöytä ja Alvar Aallon maljakko. Ari oli ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi kitarankielet. Hän laittoi ne paikoilleen ja näytti minulle miten kitara viritetään. Sen jälkeen hän yritti kärsivällisesti opettaa minulle ensimmäisen biisin, joka oli House of the Rising Sun.

Hänen lähtönsä jälkeen rämpyttelin kitaraa. House of the Rising Sunista en välittänyt, mutta aloin vähitellen löytää omia sointuja. Edistyminen oli tuskallisen hidasta (itse asiassa se oli mielettömän nopeaa: muutaman viikon jälkeen tein jo kitaralla omia biisejä ja soitin bändissä). Nuorena kaiken piti tapahtua tässä ja nyt. Löysin uusia kavereita, joiden kanssa touhusin bändissä.

Ari väistyi elämästäni. Hänestä tuli taas se sama omituinen erakko, mikä hän oli ollut ennen. Pian hänen perheensä muutti pois Oulusta, enkä kuullut hänestä enää.

En tiedä mitä hänelle kuuluu nyt. Toivottavasti hyvää. Hän oli yksi hienoimmista tyypeistä, jonka olen koskaan tavannut.

Teksti: Kauko Röyhkä 


Uusi Kauko Röyhkä (epävirallinen) -tarina joka tiistai. Sarjan muut kirjoitukset löydät täältä.