Kauniaisten sotavammasairaala – Kauko Röyhkä (epävirallinen)

Kauko Röyhkä kertoo joka tiistai Soundi.fi:n lukijoille tarinan.

Kauniaisten sotavammasairaala

Kerran vietin yön Kauniaisten sotavammasairaalassa. Tapasin tytön, joka oli siellä kesätöissä. Olin Tavastialla katsomassa jotain bändiä ja näin tuon tytön baaritiskillä. Minä katsoin häntä, hän katsoi minua. Menin hänen luokseen. Kävi ilmi, että tiesin hänen äitinsä, joka oli hyvännäköinen tarjoilija eräässä keski-Suomen kapakassa, jossa olin ollut keikalla. Tyttö oli isompi kuin äitinsä, joka oli pieni ja siro. Mutta tyttökin oli hyvin viehättävä, kauniit kasvot ja kaikkea muutakin. Tunsin heti sympatiaa häntä kohtaan: hän oli köyhän yksinhuoltajan lapsi kuten minäkin.

– Asia on nyt niin, ettei mulla ole yöpaikkaa.

Asuin Turussa, mutta jouduin bändijuttujeni vuoksi hengaamaan Helsingissä. En aina kehdannut mennä kavereiden vaivoiksi heidän pieniin asuntoihinsa. Paras tapa hoitaa yösija oli lähteä Tavastialle tai Vanhalle ja iskeä nainen. Tai sitten lyöttäytyä porukkaan, joka oli menossa jatkoille jonkun himaan. Sillä tavalla päädyin ties minne Helsingin eri osiin, joskus myös Espooseen tai Vantaalle.

Voi saatana, sotaveteraani!

– Voit tulla mun luo Kauniaisten sotavammasairaalaan, sanoi kauniin tarjoilijan tytär.

Menimme sinne taksilla tai bussille, en enää muista. Todennäköisesti bussilla, koska päästyämme vihdoin perille olimme hyvin väsyneitä. Seksi ei enää tullut kysymykseen. En muista, että olisimme edes suudelleet. Minun majoittamiseni taisi olla koko jutun päätarkoitus. Hänellä oli kämppä sairaalarakennuksessa. Siellä ei ollut paljon muuta kuin patja lattialla.

En tullut kysyneeksi, mikä hänen tehtävänsä oli sotavammasairaalassa.

Emme edes riisuneet vaatteita. Ilmeisesti hän oli enemmän humalassa kuin olin luullut, koska hän nukahti heti ja alkoi kuorsata kammottavan lujaa. En pystynyt nukkumaan. Yritin kääntää hänet kyljelleen, mutta hän valui takaisin. Hän oli iso ja raskas, täysin vetelä. Kääntöyritykseni eivät herättäneet häntä, korkeintaan kuorsaukseen tuli hetkittäistä pätkimistä.

Jumalauta, tulen hulluksi!

Päätin häippästä. Ikkuna oli auki, ja ristiveto paukautti oven kiinni. Olin käytävällä, mutta en enää muistanut mitä kautta olimme tulleet. Jouduin alempaan kerrokseen ja taas pitkälle käytävälle. Toisessa päätä seisoi hahmo, joka nojasi sellaiseen tukihäkkyrään, jota liikuntarajoitteiset käyttävät sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Näin hänet vain mustana hahmona, koska hänen takanaan olevasta isosta ikkunasta tuli aamun kirkas valo.

Voi saatana, sotaveteraani!

Hahmo liikautti päätään, silmälasit välähtivät. Astelin vähän lähemmäksi. En vieläkään pystynyt erottamaan hänen kasvojaan. Hänellä oli pyjama ja aamutakki.

– Miten täältä pääsee ulos? kysyin.

Sotaveteraani urahti jotain.

– Pääseekö tuosta ovesta?

Hän ei enää vastannut, tuijotti vain minua.

– Olin täällä… yötä. Kaikki olis mennyt hyvin, mutta kaveri… tää naishenkilö… alkoi kuorsata. Sääli, koska hänelläkään… ei ole isää.

Silmälasit välähtivät.

– Mun isä, jota en tosiaankaan ole koskaan tavannut, oli kuulemma Lapin sodassa. Ajamassa saksal…

Sotaveteraani urahti taas.

– Arvostan vitusti… kaikkia niitä isiemme uhrauksia…

Tajusin, että olin puhunut jo liikaa. Pakenin ovesta.

Yhtäkkiä olin pihalla. Raikas kesäyö, linnut lauloivat. Vedin keuhkot täyteen ilmaa. Mietin, olinko tehnyt jotakin epäisänmaallista. En todellakaan halua tehdä mitään epäisänmaallista. Hetken harhailtuani löysin bussipysäkin. Tien toisellakin puolella oli pysäkki. Kummalta puolelta menee Helsingin keskustaan? Aivan sama, hyppään ensimmäiseen bussiin, joka tulee.

Ehkä tunnin, puolentoista päästä.


Teksti: Kauko Röyhkä 

Uusi Kauko Röyhkä (epävirallinen) -tarina joka tiistai Soundi.fi:ssä. Edelliset jutut löydät täältä