Historiallisesti Suomessa on ollut OECD-maiden joukossa pienet tuloerot. Ne ovat kuitenkin kasvamaan päin ja viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun vallankahvassa ovat roikkuneet Siltasaaren korvikevasemmistolaiset, vauhti on ollut ennätyskova. Suomalaiset tykkäävät olla jossain tunnustetusti parhaita. No nyt ollaan parhaita matkaamaan tasaiseksi mankeloidusta hyvinvointiyhteiskunnasta kohti anglosaksisempaa kilpailuyhteiskuntaa. Pahiten turpaan ovat ottaneet lapsiperheet ja niistä tietysti yksinhuoltajat.
Jos bloggaat uusisuomi.fi-sivustolla, löit juuri nyrkillä ilmaan ja huudahdit “JESS!”. Jos et, saatoit masentua hiukan. Eriarvoisuushan tuo turvattomuuden tunteen kummallekin puolelle rikotuilla pulloilla päällystettyä, 2,5 m korkeaa betoniaitaa. Kyseessä ei ole hallitsematon luonnonvoima tai -prosessi. Tuloeroja säädellään veropolitiikalla eikä niiden kasvu ole sen mystisempi ilmiö kuin hyvinvointiyhteiskunnan alasajokaan. Ihmiset näistä asioista päättävät.
Masentumiseen ei kuitenkaan ole syytä. Kaikki tämä palvelee valtapuolueiden todella pitkän aikavälin kulttuuripolitiikkaa. Se, että sarja osittain nimellisesti punasävyisiä hallituksia jätti vuoden 1993 “sinisen” verouudistuksen rauhaan on osa nerokasta suunnitelmaa parantaa Suomen kansallista brändiä yhdellä niistä osa-alueista, joilla kansallinen itsetunto on vielä huonossa hapessa.
Jos tarkastellaan populaarimusiikin historiaa, merkittävimmät ja elinvoimaisimmat musiikkityylit ovat aina hioituneet timanteiksi kurjuuden puristamossa, köyhien maaseutualueiden ja likaisten slummien elämänmakuisessa ja -hajuisessa tuoksinnassa. Jazz, tango, blues, old time, rock, reggae, hiphop, tekno, flamenco, lukemattomat brasilialaiset tyylit… Syrjittyjen musiikkia kaikki tyynni. Musiikin angloamerikkalaisen suurvalta-akselin lisäksi köyhälistön musiikki on nostanut maailmanmaineeseen esimerkiksi Jamaikan. Tämän pienen Karibianmerellä sijaitsevan saaren vaikutus moderniin musiikkiin on sen väkilukuun nähden suhteettoman suuri.
Tämä voisi olla myös pienen, Itämeren saastuneella rannalla sijaitsevan metsämme kohtalo.
Jos jatkamme nykyisellä tiellä, enkä usko mahdollisen laman tai suurtyöttömyyden käynnistävän mankelia uudestaan, Suomeenkin saadaan vihdoin varteenotettavan kokoinen alaluokka. Kun kurjuus ja toivottomuus periytytyvät tarpeeksi monta sukupolvea ja ylempään yhteiskuntaluokkaan kipuaminen omalla työllä tehdään aina vain vaikeammaksi (samalla sen myyttistä arvoa angloamerikkalaiseen tyyliin liioitellen), Suomenkin slummeista nousee uusi musiikkityyli, joka puhuttelee köyhiä ja köyhyyttä ihannoivia keskiluokkaisia kautta maailman puhutteleva. Se sinkoaa pienen maamme kertaheitolla ja pysyvästi musiikinhistorian tähtikartalle.
Tällä hetkellähän tuotamme enimmäkseen turpeata hyvinvointi- ja konsensusheviä.