Mahtavan Music Thing-blogin pitäjä Tom Whitwell kirjoitti suomalaisten rock-journalistien rakastamaan The Word lehteen kolumnin tulevaisuuden rock-tähtien tulomalleista ja –tasosta.
Miehellä on monta hyvää pointtia, varsinkin levy-yhtiöiden vanhan liiketoimintamallin poikkeuksellisuudesta puhuttaessa. Kun asian ilmaisee kuten tässä kolumnissa, tilanne jossa kuuntelemamme musiikki on kehittynyt alkaa tuntua todella oudolta. Visio pienemmästä fanijoukosta johon luodaan läheisempi suhde on todennäköisesti tulevaisuudessa vallitseva todellisuus. Jo nyt monet bandit, jotka elättävät itsensä kiertueilla luottavat tehokkaan suhdetoiminnan voimaan. Ote lipsuu vasta aivan lopussa kun Whitwell veikkaa tulevaisuuden rock-tähtien joutuvan kadehtimaan hedge-rahastojen hoitajia… Kolumni kirjoitettiin ennen pankkialan romahdusta.
Levy-yhtiön liiketoimintamallin rakoilun lisäksi tulotason laskuun vaikuttavat muutkin asiat.
Musiikin sirpaloituessa kiihtyvällä tahdilla tulojen kutistuminen olisi ollut väjäämätöntä ilman internetin vaikutustakin. Uskon myös, että jollain tavalla pop-musiikki, vaikka ihmiset kuuntelevat sitä enemmän kuin koskaan, on menettänyt osan siitä merkityksestä, joka siihen ladattiin etenkin 60- ja 70-luvuilla. Tämä ei ole mikään 50-luvulla syntyneiden huru-ukkojen tilitys siitä miten kaikki oli parempaa silloin kun käytiin valtaamassa Vanhan pantomiimivallankumouksen nimissä, vaan kyse on muutoksesta kulttuurissa. Sirpaloitumisen seurauksena ei löydy enää yksittäisä artisteja, jotka määrittelevät ajan hengen ja joiden uuden julkaisun pariin hiljennytään suurella joukolla. Sanana “taste tribe” määrittelee uuden todellisuuden operatiivisen kokoluokan aika kätevästi. Uutta Arvi Lindiä ei ole eikä tule. Yleispätevä totuus on kuollut.
Kiitos populaarimusiikin käytön taustahälynä käytännöllisesti katsoen kaikkialla hammaslääkäristä perähuuhteluun, se on vaikea nähdä mitenkään merkittävänä yhteiskunnallisena voimana tai erottaa muusta mainostauhkasta. Kaikesta tärkeästä tulee pienempien ja pienempien piirien juttuja.
Kaiken kaikkiaan asiantila on aivan varmasti parempi musiikin tulevaisuuden kannalta. Se saattaa luoda ekosysteemin joka on otollisempi niille muusikoille ja lauluntekijöille, jotka haluavat vain tehdä työnsä hyvin. En usko että megatähteys antaa siihen aina mahdollisuuden.
En muista tarkkaan miksi aloitin kitaran soiton. En ainakaan nostaakseni “seksuaalista markkina-arvoani” (kiitos tästä tyhmästä fraasista, Laasanen), sillä en tainnut siitä kenellekään mainita puoleen vuoteen ja musiikilliset kiinnostuksen kohteet olivat pääasiassa mustia ja ryppyisiä vanhoja ukkoja.
Tuohon aikaan tytöt kuuntelivat Dingoa.
Eivät ole myöhemminkään meikäläisen bändit tässä asiassa auttaneet… Giant Robotin bäkkärillä on todistetusti ollut ainakin kerran kaksi tuntematonta naisia. Tämä tapahtui Ilosaarirockin päätösklubilla. Tilanne oli niin outo että pyysimme festarin lavamanageria hoitamaan naiset pois.
En oikeastaan ajatellut rahaakaan. Ostettuani pienenä Ympyrätalossa sijaitsevasta musiikkiliikkestä ensimmäisen Ibanezini, 5 watin vahvarin ja Ibanezin särkijän (jonka myin vuonna 1988 ja vieläkin harmittaa), mietin tätä tuloasiaa ajoittain, abstraktisti. En oikeastaan tuohon aikaan tiennyt ensimmäistäkään asiaa siitä miten musiikki toimii taloudellisesti. Jos omaa valmiudet ymmärtää miten musiikin talous toimii, tajuaa myös aika nopeasti ettei tähteys Suomen kokoisella markkina-alueella tarkoita juuri mitään tällä saralla. Muistan ajatelleeni, että musiikin tekemistä tulisi ajatella käsityöläisyyden muotona. Ehkä ajattelin, että korvaus voisi olla samaa luokkaa.
Rahallisessakaan mielessä projektini eivät ole juuri moraalia koetelleet… Käsityöläisen tulot jäivät suuren luokan toiveajatteluksi. Onneksi elämän voi järjestää niin, että palkkatyön lisäksi jää tilaa Maslow:n hierarkian epämääräisemmillekin alueille.
Luin juuri uudessa Uncutissa (taas näitä setärocklehtiä…) artikkelin suuresti arvostamistani lauluntekijästä. Guy Clark sabotoi omaa laajempaa menestystään aina kun vain mahdollista ja hänen ystävänsä Rodney Crowell sanoi, että häntä on enimmäkseen kiinnostanut tehdä työnsä hyvin. Aamen.
Onneksi musiikin tekeminen rikastuttaa elämällä aivan järjettömän paljon.
PS. Jos haluaa lukea lisää sellaisten ihmisten iloluontoisia vuodatuksia, joiden musiikilliset tekemiset kiinnostavat muita todella marginaalisesti, bändikaverini Tommi Forsström kiteytti asian hienosti omassa blogikirjoituksessan.