Saksalainen blackmetal lienee tyylilajina maailman vastenmielisin. Sinänsä Agathodaimon on ollut säännön vahvistava poikkeus, mutta eipä yhtye ole koskaan genrensä tunnuspiirteisiin rajoittunutkaan. Ja mikäli tarinoihin on uskomista, yhtye ei nauti alan harrastajien yleistä hyväksyntää.
Goottivaikutteet, puhtaat laulut ja brittipopille ominainen mahtipontinen kosketinmaalailu ovat tyylisuunnan lainalaisuudet huomioiden melko rohkeita ratkaisuja, mutta toisaalta vastakohtana häärivät, yltiömäisen brutaalit elementit tuntuvat puolestaan pakotetuilta. Agathodaimon on kuin lihakauppias, joka pukeutuu kukkamekkoon ja kirveeseen ja samalla hymyilee kohteliaasti.
Phoenixilla yhtye kuulostaa ajoittain enemmän rock- kuin metallibändiltä, mutta kappaleiden rullaavuus ja taidokkaat sovitukset ovatkin ihan omaa luokkaansa. Tietyssä mielessä voidaan puhua jopa yhdestä lajinsa tyylitietoisimmista kokoonpanoista. Ainoastaan muutamat musiikillisesti kosmeettiset seikat enää viittaavat blackmetallin peruskuvioihin. Ikävä kyllä, juuri nämä jyrkät kontrastit estävät yhtyettä onnistumasta täydellisesti.