Jarkko Aholan soololevyn kohdalla on puhuttu miehen tavoitteesta esitellä itsestään useampiakin puolia. Myös Teräsbetonia kevyemmistä sävellyksistä huhuiltiin hyvissä ajoin. Tietysti Aholan kohdalla moiset puheenaiheet herättävät lievää epäluuloisuutta. Levyn kuuntelemisen jälkeen voi sanoa, että turhaan, mutta myös vähän aiheesta.
Bändi päräyttää levyn käyntiin jykevän hevisti ja kieltämättä alku tuntuu hyvältä. Hevillä mennään, vähän kokeillen, mutta latu vaikuttaa olevan kunnossa, pito kohdallaan ja luistoakin riittää. Lenkki on kuitenkin kohtuullisen pitkä, eikä voitelu ole kaikilta osin sittenkään onnistunut.
Sankarihevi on tällä kerralla unohdettu repertuaarista kokonaan, mutta vähän irkkutunnelmaa, progea, jazzia ja jopa iskelmää löytyy. Aholalla on hyvän biisin resepti sisäänrakennettuna ja useimmiten sävellykset ovat vaivatonta kuunneltavaa, joskin tällaisen näytön paikan kohdalla mieheltä olisi voinut odottaa rohkeampia irtiottoja. Levyllä pilkahtelevat pienet yhtymäkohdat menneiden aikojen menestysbiiseihin rikkovat illuusiota.
Stonefacea vaivaa kokonaisuuden hallinnan puute. Aholan ei olisi ollut lainkaan tarvis lähteä näin monipuolisesti esittelemään osaamistaan yhdellä levyllä. Hänet on jo havaittu osaavaksi taituriksi ja vähempikin olisi riittänyt.
