ANTERO LINDGREN: Talking With Dead 

ANTERO LINDGREN
Talking With Dead Antero Lindgren
Ei-No

Antero Lindgrenin debyyttialbumi Mother sai osakseen paljon ihastelua ja suitsutusta ilmestyttyään reilu vuosi sitten kuin tyhjästä. Etenkin sen nimikappale oli yksI viime vuoden komeimmista kotimaisista poplauluista.

Kukaan ei tuntunut tietävän, kuka on tämä parrakas herra, joka laulaa näin aikuisesti ja uskottavasti isoista tunteista, vailla minkäänlaista ironista virnistelyä. Tausta­bändi kuvitti Anteron vakavaa tarinaa uljaalla aavikko­soundilla.

Talking With Deadilla Lindgrenin baritoni on yhä hyvässä vireessä. Laulujen upottavat sovitukset huokuvat luksusta. Lauluntekijänä Lindgren on juurtunut entistäkin syvemmälle springsteenmaiseen, simppeliin pitkän matkan lanaukseen. Parhaiten tämä toimii ensisingle Last Summerissa sekä levyn päättävässä nimikappaleessa, jonka uljaat mutta tutunoloiset melodiat Lindgren tulkitsee väkevästi ja vakuuttavasti.

Mother-debyytin AOR-henkinen tuotanto oli raikasta, kun se flirttaili indierockin ja -folkin kanssa. Talking With Deadilla 1980-luvun alun heartland-soundiin obsessoitunut tuotanto ottaa kuitenkin niskalenkin yhtyeestä, jonka soittoon huomaa kaipaavansa alati enemmän dynamiikkaa ja riskinottoa. Kappaleiden tempot, sovitukset ja tuotannollinen ilme pysyvät myös liiaksi muuttumattomina numerosta toiseen. Matka taittuu, mutta kuuntelija tuntee välillä vetävänsä perässään kivirekeä.

Soundi soitti Antero Lindgrenille, joka vastaili kysymyksiin lastenhoidon lomasta.
Debyyttilevysi Mother sai hyvän vastaanoton. Tuliko siitä paineita toista levyä ajatellen?

– Kyllähän siitä paineita tuli. Motherin vastaanotto yllätti meidät kaikki. Pian oltiin kuitenkin tilanteessa, että pitäisi kakkoslevyä ruveta tekemään.

– Olin todennut, että minua viedään nyt musiikillisesti toiseen suuntaan. Motherin materiaali kävi keikoilla raskassoutuiseksi ja uuvuttavaksi ja ajattelin, että voisin kirjoittaa mielekkäämpiä kappaleita. En ollut aiemmin kirjoittanut biisejä bändiä varten, joten siitä tuli myös oma jännityksensä.
Muutitteko työskentelytapojanne debyyttiin nähden?

– Meillä oli studiossa sama porukka. Uskon kestävään kehitykseen niin elämässä kuin parisuhteessakin. Ei pidä lähteä hyvää vaihtamaan.

– Kun olimme koko viime kesän soittaneet yhdessä, oli meille muodostunut tietynlainen veljellinen yhteys, fiilis ja intohimo, mikä mielestäni kuuluu levyllä. Keikoilla pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan poikamaista räveltämistä ravintoloiden takahuoneissa ja pakettiautoissa. Olin haltioissani. Sen myötä syntyi vahvempi usko porukkaan ja bändille annettiin nyt kollektiivisesti vastuuta.

Mistä uuden levyn teemat ja melankolia kumpuavat?

– Elän tällä hetkellä hyvinkin onnellista arkea, muksut sotkee lastenhuonetta ja iltaisin istutaan sohvalla vaimon kanssa. Elämässäni ei ole enää läsnä sellaista riutumista, mutta yritän pysyä parhaani mukaan kiinni niissä synkemmissä sävyissä.

– Eräänlaisena haamuteemana levyllä toimi lama-ajan Huittinen. Pikkukaupunki, jossa meininki oli alakoululaiselle toisinaan aika karua. Siellä oli usein sellainen väre, että ne ihmiset joista hain turvaa, huojuivat kuin niillä olisi henki lähdössä. Sen on oppinut kokemaan normaalina, että on välillä ahdistavaa. On mielekkäämpää ja jopa loogisempaakin kirjoittaa synkemmistä asioista.

– Halusimme laittaa Last Summerin kärkibiisiksi, koska me tavallaan traumatisoiduttiin itsekin viime levyn hitaudesta ja synkkyydestä. Halusimme näyttää, että voimme tehdä muutakin kuin muniinpuhaltelua. Levyn nimibiisi on ollut minulle lauluntekijänä tietynlainen kompassi, joka on ohjannut sitä kohti, mistä haluan puhua tällä levyllä. Ne ovat aikuisen miehen teemoja ja liittyvät usein menettämiseen.

– Lapseni kysyivät vasta minulta, onko kiva olla aikuinen. Mieluummin olisin lapsi. Aikuisen elämässä on enemmän velvollisuuksia kuin oikeuksia. Tällä levyllä olen ollut aika kasvokkain  sen kanssa, että tietty nuoruus ja poikamainen kohkaaminen on nyt rajattu elämästä pois.

Teksti: SAMI NISSINEN