ARMAND VAN HELDEN: Killing Puritans

Musiikillinen heimoajattelu on ihan perseestä, olivat kyseessä sitten 50-luvulle juuttuneet rasvatukat tai pimeälle 70-luvulle kaipaavat progehemmot. Se on aivan yhtä typerää kuin väittää pitävänsä pelkästään keltaisesta väristä, norjalaisista jalkapalloilijoista tai saksalaisesta makkarasta.
Newyorkilainen dj, tuottaja ja remiksaaja Armand Van Helden julistaa kolmannella albumillaan sodan tanssimusiikin suvaitsemattomuutta vastaan. Hänen mukaansa iso osa uudesta tanssimusiikista on pelkkä vitsi. Toisaalta Van Helden itse sämplää uudella levyllään muun muassa Gary Numanin Carsia ja The Scorpionsin Bad Boys Runnig Wild -pullistelua. Mitenköhän miehen puheisiin pitäisi suhtautua?
Killing Puritans -levyllä Armand Van Helden yrittää olla kovasti eklektinen ja ennakkoluuloton, mutta ei onnistu erityisen hyvin. Hän osaa sekä takoa itse että varastaa muiden tuotannosta Rapalan parhaiden tavoin nappaavia koukkuja, mutta se ei tunnu riittävän. Klubihittejä Killing Puritansilta on helppo lohkoa useampiakin: Numan-riffiä runnovan Koochyn ja saksalaista viiksiheavya kierrättävän Little Black Spidersin lisäksi ainakin Will Smithin aurinkorantatunnelmia toisintava Full Moon ovat aivan varmoja nakkeja. Kuitenkaan Killing Puritans ei ole mikään kiva ja lämmin kuuntelulevy, josta tekisi mieli nauttia kerta toisensa jälkeen, siitä pitävät huolen Hybridzin ja Flyaway Loven kaltaiset ylipitkät tyylikokeilut. Paljon paremmin toimivat esimerkiksi Watch Your Backin synteettinen samba sekä levyn lopetukseksi säästetyn Consciencen kuumasti funkkaava housesyke. Armand Van Heldenillä on pakko olla huumorintajua, onhan hänen poikansa nimi Armani. Killing Puritansilla se kuitenkin hukkuu jonnekin rivien väliin. Ehkä Van Heldenin kannattaisi keskittyä vähän yli vuosi sitten villinneen You Don't Know Men kaltaisten klassikkohittien väsäämiseen ja jättää musiikkipoliittiset lausunnot haastatteluissa esitettäviksi.