Ruotsalaisen melodeathin pioneeri on puskenut levyjä ulos tasaiseen tahtiin kahden, kolmen vuoden välein aina Lunar Strain -debyytistä (1994) lähtien. Alkuaikojen hittilevyjen jälkeen laatu on kuitenkin jämähtänyt keskitasolle ja vaikka totaalista rimanalitusta ei olekaan tullut, ovat viimeisimmät albumit jättäneet monet pitkäaikaiset fanit janoisiksi.
Jotain on kuitenkin tapahtunut In Flames -leirissä sitten edellislevy I, Maskin (2019). Liekö syy kokoonpanomuutoksissa (mukana on muun muassa Nevermoressa ja Megadethissa vaikuttanut Chris Broderick), hieman pidemmässä julkaisuvälissä vai missä, mutta yhtye on saanut kanavoitua Foregonelle aimo annoksen energiaa ja raivoa, joka muistuttaa ”vanhoista hyvistä ajoista” kuulostaen samalla tuoreelta.
Överimmät kokeilut ja flirttailut popin suuntaan on jätetty sivuun ja korville päräytetään kolme varttia ilkeää ja äkäistä mutta samalla melodista ja runsaskoukkuista tykitystä. Anders Fridénin murinat ja puhtaat laulut pelaavat saumattomasti yhteen ja muukin yhtye tuntuu olevan, noh, liekeissä.
Foregone otetaan taatusti monien fanien talouksissa vastaan suurella ilolla. Aika näyttää, onko rahkeita peräti uudeksi In Flames -klassikoksi asti.
