Tätä kuulee nykyisin paljon; muhjuisia kitaroita, jyrkkiä rytmipohjia ja näköalattomaksi vieraantunutta laulua. Ahnaasti tilansa ottava uusioalternative on mielekäs jatko- ja vastareaktio dreampopin ja indiefolkin mielihyväisyyteen, mutta yleistyessään se kohtaa kasvavat laatupaineet. Kun ilmaisutapa käy arkiseksi, vaaditaan sisällöltä yhä enemmän.
Vertaisjoukkonsa vaihtoehtoisinta laitaa edustava Wednesday vastaa haasteeseen jäntevästi. Yhtye sekoittaa Sonic Youthin kirskuvan perinnön shoegazingin kerroksellisuuteen ja provosoi Karly Hatrzmanin ylittämään tulkinnassaan sietorajoja. Ruosteenvärisessä soinnissa on paljon muotouskollisuutta mutta myös älykästä kokonaisvaltaisuutta. Letargisesta havainnoinnista ja kivuliaista muistopurkauksista sukeutuu empaattinen esikaupunkikuvaus, joille country-vivahteet tarjoavat mielikuvallisia mutta selkeitä sijainteja.
Edeltäjiään kirkkaammin ja piikikkäämmin soiva Rat Saw God ei arkaile epäkeskoisuuttaan. Vaikka metelin ja herkkyyden vuorottelu on pikemminkin impulsiivista kuin loogista, ruokkivat tunnelmat toisiaan. Niinpä 1990-lukulaisten tehokeinojen varassa rakentuu perustavanlaatuisesti ajankohtainen kokemus. Musiikki kumpuaa paikoista, joissa moni asia on väärin, mutta jotka ovat silti erottamaton osa esittäjiensä elämää.